Ystävänpäivä lähestyy. Muualla maailmassa se on enemmänkin rakastavaisten päivä. Minusta on hienoa, että meillä juhlitaan nimenomaan ystävyyttä.
On vaikea sanoa, kenestä voi käyttää nimitystä ystävä. Jos ollaan tunnettu päiväkotitaaperoista lähtien ja jaksettu pitää yhteyttä, niin asia on melko selvä. Jos joku kutsuu minua ystäväksi, niin päättelen, että olemme saavuttaneet ystävyyden tason. Ystävyydessä on kyse luottamuksesta ja siitä että toivoo toiselle hyvää. Kyllä ystävyyteen voi liittyä hetkittäistä kateuttakin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia ja ystävyyskin voi päättyä.
Luin Long playn-viikkokirjeestä amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan satunnaiseen ystävyyteen tarvitaan 30 tunnin vuorovaikutus, hyvään ystävyyteen 140 tuntia ja parhaan ystävän saamiseksi pitää viettää 300 tuntia yhdessä. Kuulostaa vähältä. Kirjeessäkin todetaan, että nämä luvut ovat mitättömiä verrattuna sisarusten yhdessä viettämään aikaan.
Olen aktivoitunut sukuselvityksen saralla. Sain kaupallisen firman kautta viestin henkilöltä, jonka kanssa minulla on viisi prosenttia yhteistä DNA:ta. Äidinäitimme olivat siskoksia. Olen käynyt hänen mummonsa luona. Mummo tarjosi tina-astiasta lakupötköjä.
Innostuin taas googlaamaan äidinisääni, joka matkusti Yhdysvaltoihin (hän työskenteli laivalla stuerttina) ja jäi sille tielleen. Löysin kuvan hänen hautakivestään, jossa luki Husband. Ehkä häneltä pääsivät Suomeen jääneet lapset ja vaimo unohtumaan. Kiinnostaisi tietää lisää miehestä, jota en tavannut koskaan. Hulttiot ovat mielenkiintoisia olioita.
Olemme pitäneet hyvin vähän yhteyttä äidin puolen sukuun. Nyt minulla on pikkuserkun puhelinnumero, ja minua jännittää soittaa hänelle. Pakko kai minun on soittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti