Olen laiminlyönyt blogiani. Tämä on työ, josta ei makseta palkkaa. Olen vaativa työnantaja.
Anneli Kanto haastatteli Terhi Rannelaa hänen ensimmäisestä dekkaristaan Kuolema kaivopuistossa Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Kirja on saanut inspiraationsa Tyyne Alhrotista, joka ensimmäisenä suomalaisena naisena perusti yksityisetsivätoimiston Helsinkiin 1932. Terhi törmäsi tietoon tehdessään edellisen romaaninsa taustatyötä.
Kirjailijaa kuulemassa oli kaksitoista kirjailijakollegaa ja jokunen muu kiinnostunut. Meistä otettiin ryhmäkuva. Kerroin, että Lenita Airisto asettui kuvausta varten joukon keskelle, ettei leikkautuisi valokuvasta. Minusta näkyi vain päälaki.
Kävimme haastattelun jälkeen Torni -hotellin baarissa drinkeillä.
Lukeminen johtaa yllättäviin löytöihin. Oslossa näin ensimmäistä kertaa portugalilaisen Paula Regon taidetta. Matkan jälkeen luin Oksana Vasjakinan romaanin Ruusu, jossa mainittiin Rego.
Sara Hildenillä on esillä suomalaisten nuorten naistaiteilijoiden töitä, yksi heistä on Juliana Hyrri, joka on näköjään myös sarjakuvataiteilija, luin eilen loppuun hänen kirjansa Lellikki.
Tulee ajatus, että kuljen polkua, joka ei lopu koskaan. Tai tietysti se loppuu.
Perjantaina kävin kylässä. Istuimme viehättävän talon pihalla, joimme viiniä ja seurasimme siilejä, joita ruokitaan iltaisin. Aamulla oli nuhruinen olo. Menin Mältinrantaan uimaan ja Finlaysonille kuuntelemaan kansanmusiikkia. Shokkihoitoa.
Päivän Hesarissa on paljon juttua tekoälystä. On hyvinkin todennäköistä, että blogejakin kirjoitetaan tekoälyllä. Tämä blogi on (teko)älyvapaa.
4 kommenttia:
Mitä pidit Vasjakinan Ruususta? Sattumalta luen sitä juuri. Minä olen ihastunut hänen tapaansa kertoa. Rakastin kohtaa, jossa Svetlana aukoo tämän tästä jääkaapin ovea siinä toivossa, että sinne olisi ilmestynyt jotain hyvää.
Trilogian ensimmäistä osaa en ole lukenut mutta toinen osa, Aro, jätti minuun jäljen. Nykyään tuntuu, että aika harva kirja jää minussa mihinkään. Se jäi. Tai sanotaanko: sitä jäi.
Päälaki-ihmiset ovat jokseenkin aina kiinnostavampia kuin ne, jotka asettuvat valokuvissa keskelle, jotta eivät leikkautuisi pois.
Olen lukenut kaikki osat. Aihe on surullinen, kaikissa kerrotaan sukulaisen kuolemasta. Kirjoissa voi jotenkin maistaa ja haistaa Venäjän. Vaikka maa on nyt (ihan syystä) pannassa, niin siinä on jotain oudosti kiehtovaa.
Odotin kovasti tätä kolmannen osan suomennosta, kunnes luovutin enkä muistanut enää käydä tarkistelemassa - ja sinun blogistasi huomasin ilokseni, että nyt kirja on saatavilla. Kaiken lisäksi se löytyi lähikirjastostani. Varasin ja haen huomenna.
Pidän Vasjakinan tyylistä. Hän maalailee välillä pitkään ja välillä toteaa asioita lyhyesti.
Nyt olen kateellinen, minä joudun odottelemaan kirjoja viikkokausia, joskus kuukausia. Toisinaan ostan, kun en malta odottaa, mutta sehän on hyväkin juttu. Vasjakina kuvaa asioita niin elävästi, että ne suorastaan maistaa ja haistaa.
Lähetä kommentti