Seitsemän nuorta syrjäytynyttä miestä

Hatanpään arboretumissa lenkillä ollessani minulle tuli (melkein) vastustamaton halu tehdä kuten kiinalainen isoäiti sympaattisessa elokuvassa Jäähyväiset. Ojentaa vuorotellen oikea ja vasen käteni riuskasti eteeni ja huutaa WAH. En kuitenkaan rohjennut. En ole vielä saavuttanut tilaa, jossa sillä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, ei olisi väliä. Tavoitteita pitää kuitenkin olla.

Pidän Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareista, mutta miksi niissä pitää olla niin paljon henkilöitä? Uusinta kirjaa, Liian kirkas taivas, lukiessa pitäisi melkein tehdä muistiinpanoja. Jos Atkinsonin romaanin alussa mainitaan vaikka kuinka mitätön  sivuhenkilö, niin häneen varmasti palataan jollain tavalla kirjan lopussakin.

Aleksis Kiven klassikkoromaanin ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta ja sen kunniaksi kuuntelen Seisemää veljestä Ylen Areenasta. Klassikko toimii hyvin äänikirjana. Olenhan minä lukenut veljeksistä aiemminkin, mutta en voi sanoa kuuluvani kirjan suuriin ihailijoihin. Nyt pidän siitä oikeastaan enemmän kuin aiemmin. Sehän on romaani seitsemästä nuoresta syrjäytyneestä miehestä.

Harmahtava smoothie

Seurasin heti herättyäni kännykän näytöltä ohjelmaa, jossa Maria Veitola käy yökylässä Sofi Oksasen luona. Ihan loppuun saakka en jaksanut katsoa, sillä kaipasin jo aamukahviani. Ohjelmassakin juotiin paljon maitokahvia.

Kirjailija paljastuu nykyisen terveellisyysvimman vastustajaksi. Ohjelmassa hän polttaa tupakkaa ja kertoo, ettei harrasta liikuntaa. Julkitupakointi on alkanut näyttää säädyttömältä.

Sofi Oksanen on myyvä kirjailija ja siksi kustantamo satsaa hänen uusimman romaaninsa markkinointiin ihan eri tavalla kuin jonkun rivikirjailijan tekeleeseen. Tämä panostus taas lisää myyntiä. Oksanen kuuluu kirjailijoiden A-luokkaan sekä laadullisesti että kaupallisesti.

Ohjelmassa kirjailijasta ei paljastu mitään sellaista, josta ei olisi jo aiemmin kirjoitettu. No ehkä se, että Sofi Oksanen on lähettänyt joskus aiemmin Veitolalle kannustusviestejä.

Takanani on neljän päivän sosiaalinen putki, johon on kuulunut elokuvateatteri Niagaran tapahtuma, erään tuttavan yllätyssynttärit (jos sinut viedään syntymäpäivänäsi ravintolan kabinettiin huivi silmillesi sidottuna, niin saatat kyllä epäillä jotain), itsenäisyyspäiväkyläily ja eilinen kolmen hengen pikkujoulu (sillä miksei kolmekin henkilöä voi muodostaa pikkujoulun).

Annan tähän loppuun kirjallisuusvinkin: Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit, joista olen lukenut vasta yhden "Eikö vieläkään hyviä uutisia?" (nappasin pokkarin kirjaston poistohyllystä). Kirjailija luo mainioita tyyppejä, ihan pienintä sivuhenkilöä myöten. Kirjassa on mustaa huumoria,  se on hyvin kirjoitettu ja lopussa Atkinson onnistuu päättelemään roikkuvat langanpäät nätisti. Tykkäsin vaikka en ole vuosiin lukenut dekkareita. Seuraavaksi aion lukea sarjan ensimmäisen osan "Ihan tavallisena päivänä".

Tästä tuli sekoitus, jonkinlainen vetinen ja harmahtava smoothie, saman värinen kuin joulukuun alku.