Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksis Kivi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Aleksis Kivi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Teatteria Lahdessa


Lahden kaupunginteatteri valmistui 1983 ja se on palkittu Vuoden betonirakenne -palkinnolla. Se on myös äänestetty Lahden rumimmaksi rakennukseksi (kyllä kaupungista rumempiakin löytyy). Jostain syystä pidän näistä betonipytingeistä ja minusta ainakin hienoimmat niistä pitäisi säästää. 

Rakennus metalliosineen viittaa Lahden radiomastoihin ja sen on suunnitellut arkkitehtitoimisto Pekka Salminen. Sisustusarkkitehti Yrjö Kukkapuro on suunnitellut kalusteet. Vuosien mittaan teatterin sisustusta on muutettu, mutta Kukkapuron tuolit löytyvät edelleen teatterin lämpiöstä.

Lahden teatterissa on kolme näyttämöä: Juhani (653 paikkaa), Eero (250-290 paikkaa) ja Aino (81 paikkaa). Istuimme Eero-näyttämön katsomossa, jonka toiseksi ylimmältä riviltä oli harvinaisen hyvä näkyvyys näyttämölle. "Istutte siellä kuin kaksisataa oravaa", näyttelijä totesi meitä katsottuaan. 

Kävimme katsomassa kiertue-esityksen, Red Nose Companyn näytelmän Aleksis Kivi. Näytelmä käy läpi Aleksis Kiven elämän ja tuotannon. Näyttelijöitä on kaksi: Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen, jotka ovat ohjanneet Aleksis Kiven yhdessä nuoren lahjakkaan Linda Wallgrenin kanssa. Mukana ovat myös muusikot: harmonikkaa soittaa Niko Kumpuvaara ja jousisoittimia Avanti!-yhtye.

Näytelmä on viihdyttävä, sivistävä ja liikuttava. Esitys sai Hesarin arvostelijalta viisi tähteä ja jos minun tähdityksilläni on väliä, niin antaisin 5/5 tähteä. Red Nose Company kiertää Suomea Aleksis Kiven kanssa. Haluaisin niiden, jotka eivät Aleksis Kivestä piittaa, näkevän tämän esityksen ja niille taas, jotka rakastavat kansalliskirjailijaamme, tämä on suorastaan pakollinen. 

Vasama ja Ruuskanen tekevät kovan työn, sillä he ovat lavalla koko esityksen ajan ja tekevät kaikki mies- ja naisroolit, kiipeilevät vaarallisen näköisesti lavasteissa, laulavat ja tanssivat. 

Kiitos Red Nose Company!

Kuva: Red Nose Company, Tero Ahonen

maanantai 3. helmikuuta 2020

Seitsemän nuorta syrjäytynyttä miestä

Hatanpään arboretumissa lenkillä ollessani minulle tuli (melkein) vastustamaton halu tehdä kuten kiinalainen isoäiti sympaattisessa elokuvassa Jäähyväiset. Ojentaa vuorotellen oikea ja vasen käteni riuskasti eteeni ja huutaa WAH. En kuitenkaan rohjennut. En ole vielä saavuttanut tilaa, jossa sillä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, ei olisi väliä. Tavoitteita pitää kuitenkin olla.

Pidän Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareista, mutta miksi niissä pitää olla niin paljon henkilöitä? Uusinta kirjaa, Liian kirkas taivas, lukiessa pitäisi melkein tehdä muistiinpanoja. Jos Atkinsonin romaanin alussa mainitaan vaikka kuinka mitätön  sivuhenkilö, niin häneen varmasti palataan jollain tavalla kirjan lopussakin.

Aleksis Kiven klassikkoromaanin ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta ja sen kunniaksi kuuntelen Seisemää veljestä Ylen Areenasta. Klassikko toimii hyvin äänikirjana. Olenhan minä lukenut veljeksistä aiemminkin, mutta en voi sanoa kuuluvani kirjan suuriin ihailijoihin. Nyt pidän siitä oikeastaan enemmän kuin aiemmin. Sehän on romaani seitsemästä nuoresta syrjäytyneestä miehestä.