Kävin Kuopiossa tapaamassa lukioaikaisia luokkakavereitani. Joku muisteli, että luokallamme oli 24 oppilasta, joku toinen arveli, että meitä oli ollut vähemmän. Lauantaina paikalle oli vaivautunut kymmenen nostalgian nälkäistä yksilöä. Erästä heistä en ollut nähnyt sitten ylioppilasjuhlien, mutta kyllä hänet vielä tunnisti.
Koulumme rehtorin kuolinilmoitus julkaistiin eilisen Savon Sanomissa ja Hesarissa. Rehtoria kutsuttiin Nalleksi, joka on varsin ystävällinen nimi opettajalle.
Joku oli kuullut, että oppilaitoksemme puretaan. Koulu on lättänä valkotiilirakennus valtatien reunassa, eikä rakennuksen perään kukaan itke. Tieltä leijailee kuulemma siinä määrin pienhiukkasia, ettei se ole kehittyvälle nuorisolle hyväksi, niiden hiukkasten armoilla vietimme kehitysvuotemme.
Lauantaina nousimme Puijolle, joimme kuoharia ja sen jälkeen ajoimme hissillä Puijon torniin syömään. Alkuruokapöydän antimien viereen oli kirjoitettu mistä mikin raaka-aine oli hankittu: Hiltulanlahdesta, Suonenjoelta, Vehmersalmelta, Siilinjärveltä, Pajujärveltä tai Iisalmesta. Tilojen nimetkin oli kirjattu, mutta säästän teidät niiltä. Onhan se kiva tietää mistä porkkana tai mummon munasalaatti on peräisin. Pääruoan kuha oli uinut Kallavedessä ennen piparjuurikastikkeeseen päätymistä. Näimme torniravintolan ikkunasta komean sateenkaaren.
Muistelimme tietenkin menneitä, joista jokaisella meillä oli omat yksilölliset käsityksemme. Välillä tuntui, että olemme kaikki käyneet eri koulua.
Loppuillan istuimme Kettulanlahdessa omakotitalon pihalle viritetyn pressun alla, kuuntelimme Arja Saijonmaan laulua ja Beatlesien Abbey Roadia LP-levyiltä isännän retrolevysoittimella. Ilta oli kaikin puolin onnistunut.
Unohdin puhelimeni juhlapaikalle ja sitä oli pitkin yötä etsitty ja se löytyi kevyttoppatakin taskusta, jota illalla lainasin. En ole vuosiin ollut yhtä pitkään ilman puhelinta.
Päätimme tavata seuraavan kerran jo ensi keväänä. Tuskin tulee toteutumaan.
