Kävin eilen Hesassa (pitää kuulemma sanoa stadissa, mutta minä käyn sitkeästi Hesassa). Sain loppuun asti jännittää, kulkevatko junat. Kyllä kulkivat. Paluumatkalla 20.24 Pendolino oli vaihtunut IC-junaksi, joka saapui lopulta Tampereelle vartin verran myöhässä.
Suomen valokuvataiteen museon K1 Kämp galleriassa oli esillä Pentti Sammallahden (s.1950) valokuvia otsikolla Me kaksi (sopi hyvin ystävänpäivään). N sanoi, että sammal on toisin päin lammas. Jotain sopivan ystävällistä ja pehmeää (ei suinkaan laimeaa) on kuvissakin.
Luettuani näyttelyn esittelytekstit, huomasin, että taiteilija rajaa kuviinsa melkein aina kaksi ihmistä, eläintä tai eläimen ja ihmisen. Kuvat ovat usein lempeän humoristisia, mutta eivät koskaan teennäisiä. Sammallahti tekee perinteisiä mustavalkokuvia, filmille tallennettuja ja pimiössä työstettyjä. Näyttely olisi hieno treffipaikka, sinne voisi sopia tapaamisen vaikka ystävän kanssa.
Tm-galleria tarjosi melkeinpä edellä mainitun valokuvanäyttelyn vastakohdan. Taiteilijan (Minjee Hwang Kim) surullisia omakuvia, jotka hän on piirtänyt peiliä käyttäen. Kuvista löytyy monesti jotain vähän vinksahtanutta, jotain, joka jää vaivaamaan. Taiteilija tuijottaa palamatonta tulitikkua ja silmistä heijastuu tuli. Silmissä on muutenkin aina jotain kummallista.
Seuraavaksi menin ison kustantamon tilaisuuteen, ensin tuntia liian aikaisin. Tunnen itseni niissä piireissä lapseksi, jota ei huolita mukaan kaikkiin leikkeihin.
