Surun pyyhin silmistäni

Kuuntelin lenkkeillessäni Vexi Salmen muisto-ohjelmaa. Kun mieheltä kysyttiin, miten hän voi olla niin tuottelias, Salmi vastasi, että kun tekee huonoa, niin ehtii tehdä paljon. 

Pitäsi oppia tekemään huonoa. Moni saattaa olla sitä mieltä, että osaan sen jo ihan luonnostaan ja on siinä oikeassa, mutta jos pyrkii heti täydelliseen lopputulokseen, ei pysty tekemään mitään.

Ohjelmassa soitettiin Salmen sanoittamia iskelmiä. Nuoruudessani iskelmämusiikkia ei voinut kuunnella jos halusi olla tyylikäs ja päästä oikeisiin piireihin. Nyt itkin kuullessani Kirkan laulavan "Surun pyyhit silmistäni".  Pyyhin kyyneleet silmistäni ruttuisella paperinenäliinalla.

Katsoin kahden ystäväni kanssa Tampereen teatterin striimatun näytöksen Saatana saapuu Moskovaan. Näytelmän toteutus oli kerrassaan mainio, näyttävä, humoristinen ja ammattimaisesti kuvattu. Seurasin esitystä sohvalta, jolle heittäydyin pitkäkseni. Nukahdin jälkimmäisen näytöksen aikana ihan lyhyesti, jota en olisi teatterissa tehnyt. 

Näytelmä esitettiin siis suorana ja ainakin yksi vuorosanojen unohtaminen näkyi selvästi (se oli oikeastaan hienoa, sillä samalla saattoi kokea esityksen ainutkertaisuuden), en tiedä olisiko sitä live-esityksessä edes noteerannut. Ihmettelen oikeasti, miten vanhemmat näyttelijät voivat muistaa kaiken. Itse luultavammin eksyisin näyttämölle.

Rahastus

Keksin eilen illalla nukkumaan mennessäni aiheen, josta voisin kirjoittaa blogiini. En raapustanut sitä muistiin, sillä olin varma, että se pysyisi päässäni yön yli. Aamulla en enää kuitenkaan löytänyt sitä henkilökohtaisista tiedostoistani. 

Ihan pienenä autofiktiivisena yksityiskohtana voisin mainita (muistiin viitaten), että sukulaiseni sairastaa muistisairautta ja on tällä hetkellä hoivakotijaksolla, mutta arvelee itse olevansa Kanarialla, mikä on hyvin lohdullista. Autofiktio on kuuma juttu ja se saa edelleen lukijoiden puntit tutisemaan. 

Katsoin dokumentin Vexi Salmesta, joka kuoli viime syyskuussa. Mies elätti itsensä iskelmäsanoituksilla, mutta kirjotti myös romaaneja ja keräsi mittavan taidekokoelman, jonka lahjoitti Hämeenlinnan taidemuseoon. 

 

Vexi Salmi julkaisi 1994 romaanin, jota voitaisiin kai kutsua autofiktioksi, sillä se kertoo mm. kirjailijasta ja hänen ystävästään Irwin Goodmanista (en ole lukenut ja tuskin luenkaan). Dokumentissa näytettiin vanha televisiohaastattelu, jossa Salmelta kysyttiin, miksi hän rahastaa kuolleella ystävällään.  

Maailma on muuttunut, nuoruudessani kaupallisuus oli pahin kirosana. Jos taiteella tehtiin rahaa, se oli kaupallista, joten se ei voinut olla taidetta. Nyt saa rahastaa vaikka vanhoilla mummoilla, kissoilla tai Irwin Goodmanilla, tosin ei taiteella vieläkään rikastu.