Kiirehdi rakkain

Heräsin viime yönä kahdelta kesken kamalan painajaisen. En koskaan muista uniani aamulla ja sekös harmittaa. Niitä olisi kiva kertoa Kertulle (kissaparka). 

Koska olin jo hereillä, nousin ylös, hain muistikirjan ja kuulakärkikynän ja kirjoitin painajaisen muistiin. 

Kaikki hienot ja luovat ihmiset kirjoittavat uniaan muistikirjoihin. Kukaan ei jaksa kuunnella toisten unia, korkeintaan terapeutit ja hekin rahasta. Jos romaanissa kerrotaan unesta, hyppään sen ylitse. 

Luin Alex Schulmanin autofiktiivisen teoksen Kiirehdi rakkain. Romaani epäilytti etukäteen, sillä koin tietäväni miehen perheestä riittävästi. Olen lukenut alkoholistiäidistä ja tyrannimaisesta isoisästä. 

Tässä viimeksi suomennetussa (mutta ensimmäisenä kirjoitetussa) kirjassa keskitytään Alexin ja hänen isänsä Allanin suhteeseen. Allan oli suomenruotsalainen sodan käynyt mies,  joka muutti Tukholmaan ja josta tuli Ruotsissa aikansa julkkis. Hän teki uraa televisiossa. 

Romaani alkaa siitä, kun isä on jo kuollut, ja Alex menee yksin mökille, joka oli ollut isälle rakas. Mökillä kalastettiin, pidettiin rapujuhlia ja kisailtiin jalkapallossa (isä järjesti kilpailuja, joiden palkintoina olivat Coca Cola -tölkit). Muistot isästä palaavat mieleen yksinäisyydessä. 

Romaanissa kuvataan myös terapiaa, jossa Alex käy isäsuhdettaan läpi. 

Isän vanheneminen tuli kirjassa kovin liki. Vanhuuteen liittyvän väsymisen ja luovuttamisen surullisuus. Oma isäni on yli yhdeksänkymmenen ja äitini kuoli lokakuussa. Omat vanhempani ovat olleet melko nuoria, kun synnyin, mutta Alex joutui jo nuorena huolehtimaan omasta iäkkäästä isästään. Minun vanhempani eivät ole oikeastaan koskaan antaneet periksi vanhenemiselle. 

Suosittelen Alex Schulmanin  romaaneja, tätä viimeksi käännettyäkin. Kiirehdi rakkain on tietysti napattu Tove Janssonin Syyslaulusta. 

Luin aamulla, mitä olin muistikirjaani yöllä raapustanut. Kuulosti kamalalta. Aiheesta voisi kirjoittaa suljetun paikan kauhutarinan. Unessa olin Ruotsin laivalla, uneen liittyi sadistista väkivaltaa. En itse ollut sen kohde, enkä myöskään toimija, en ole väkivaltainen edes nukkuessani (heitin kerran siskoani maitopussilla, uskokaa vaan, sellaisiakin on joskus myyty). Unessani en päässyt Buffet-pöytään syömään saati Tax Free-ostoksille. 

Kaikki kaikesta

Tämän aamun Hesarissa on laaja juttu Anja Snellmanista ja hänen uudesta romaanistaan Kaikki minun isäni, jossa Snellman kirjoittaa alkoholisoituneesta isästään ja suhteesta tähän sekä elämänsä miehistä, kaikista isistään. Onko puhtaalla fiktiolla enää sijaa kaunokirjallisuudessa?

Luin ihanan pienen autofiktiivisen romaanin Lapsuus (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen), jossa tanskalainen Tove Ditlevsen kuvaa köyhää lapsuuttaan 30-luvun Kööpenhaminassa Istedgaden varrella. Kirja julkaistiin alun perin jo 1967, mutta romaani on suomennettu vasta nyt. Ditlevsenin isä sanoo tulevalle kirjailijalle, ettei tytöstä voi koskaan tulla runoilijaa, sellaisesta on turha edes haaveilla, mutta kyllä tuli. Lapsuus on romaanitrilogian ensimmäinen osa, joten lisää on tulossa.

Vietin vuosia sitten pidennetyn viikonlopun Köpiksessä ystävän kanssa. Olimme molemmat teinien yksinhuoltajia ja tarvitsimme irtautumista arjesta. Hotellimme sijaitsi Istedgaden varrella, jota kävellessämme saimme ihailla pornokauppojen ikkunoita ja pornoklubien sisäänkäyntejä. Hotelli oli täynnä meluavia tanskalaisia luokkaretkeläisiä. 

Minulle tuli aiemmin Image-lehti, mutta jossain vaiheessa kyllästyin koko lehteen. Nyt tuo aikakausilehti kiinnostaa minua taas ja päätin, että kun sopiva tarjous tulee, tilaan sen. Viime viikolla lehtimyyjä tarjosi kyseisen aviisin kuusi + kaksi numeroa hintaan 25 euroa, päälle vapaavalintaisen lehden kaksi numeroa ja jonkun joululehden (?). Sanoin heti, että otan tilauksen. Nainen ei saanut myyntipuhettaan millään poikki vaikka sanoin vielä "Ei tarvitse enää, otan tämän". 

Anja Snellman käy aamuisin uimassa Allas Sea Poolissa ja juttelee pukukopilla muiden aamu-uimareiden kanssa. Hän nimittää sitä lyhytsosiaalisuudeksi ja pitää siitä. Minäkin tykkään lyhytsosiaalisuudesta, jota saan jumpan, kuntosaliryhmän ja vesijumpan jälkeen vaatteita päälle kiskoessani.  

Tilasin kirjastosta Anja Snellmanin romaanin Kaikki minun isäni (nimi on minusta ärsyttävän muodikas), onhan lähiaikoina noita Kaikki-romaaneja ilmestynyt paljon: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni), Satu Vasantola: Kaikki kadonneet, Juha Itkonen: Ihmettä kaikki, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Laura Manninen: Kaikki anteeksi, Juha Itkonen: Kaikki oli heidän, Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme, Anthony Doer: Kaikki se valo, mitä emme näe... Osattiin sitä ennenkin: Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia (ihana nimi ja muistaakseni kustantajan ehdotus).

Vanhuuteni Tampere

Katsoin kuusiosaisen dokumentin Hemingwayn kirjailijan urasta ja elämästä (Ylen Areena). Kirjailijaa ei pelkästään ylistetty vaan myös kriittiset äänet saivat tilaa. Mies ryyppäsi, meni naimisiin neljä kertaa ja sai lapsia monelle naiselle. Metsästi villieläimiä Afrikassa. 

Hän sai myös Nobelin palkinnon ja uudisti kirjallisuutta. Kun kirjailija saa Nobelin kannattaa alkaa suunnitella hautajaisiaan.

Mietin, mitä vastaavaa elämää eläneestä naisesta tuumittaisiin. Toisaalta, kuka hoitaa ryypiskelevää vaimoaan, retkun taiteilijan ura loppuu pian, kun pitää siivota omat sotkunsa. Hemingwayn kolmas vaimo, Martha Gellhorn oli kylläkin itsellinen nainen, eikä alistunut kirjallisen ikonin höykytykseen vaan hänellä oli oma ura toimittajana.

Dokumentti oli todella mielenkiintoinen, suosittelen. Seuraavaksi pitää tutustua Nobelistin tuotantoon.

Olen lukenut Hemingwaylta ainoastaan omaelämäkerrallisen romaanin Nuoruuteni Pariisi (luin sen tietysti nuorena), jossa kirjailija ilmeisesti pisti omiaan. Ehkä sitä voisi sitten kutsua autofiktioksi. 

Jospa kirjoitan joskus tulevaisuudessa autofiktiivisen teoksen Vanhuuteni Tampere, jossa kerron siitä miten googlaan hömppäromaanejani, makaan sohvalla, käyn apteekissa, jonotan lääkäriin ja keitän välillä pullakahvit.

Kirjailijan brändäys

Autofiktio on nyt voimissaan ja se kiinnostaa meitä lukijoita. Dekkareitakin tehdään kuulemma todellisista rikoksista, joita kirjailija sitten selvittelee. Koska kaiken keskus on kirjoittaja, hänet tulee brändätä. Keskeistä on nuoruus ja joku ongelma, josta kirjailija on monen itkun jälkeen selvinnyt. 

Kirjailijan pitää olla nuori, mieluiten alle 40-vuotias.

Toivottavaa olisi, että kirjailija olisi kärsinyt ongelmasta, jonka hän on lyönyt kanveesiin. Syömishäiriö tai vanhemman alkoholismi ovat sopivia vastoinkäymisiä, vähempi ei riitä.

Kirjailijan parisuhde on tärkeä. Puolison tulee olla kiinnostava. Mieluiten kirjailija saisi elää polyamorisessa tai avoimessa suhteessa. Sinkkuuskin käy jos kirjailija on alle kolmenkymmenen.

Tatuoinnit kirjailijan nahassa ovat aina plussaa. 

Kirjailijan on soveliasta asua joko pittoreskillä vanhalla kansakoululla tai sitten Kalliossa tai Berliinissä. 

Kirjailijan pitää pohtia elämäänsä tärisevässä Insta-livessä vähintään viikottain.

Kuuluisat sukulaiset eivät ole haitaksi. 

Sanotaan, että kirjailija kirjoittaa sitä samaa kirjaa yhä uudestaan. Luin Petri Tammisen esikoisromaanin (sitä ennen hän kirjoitti mainiota lyhytproosaa) Väärä asenne ja totesin, että näin on. Eikä se ole ollenkaan negatiivinen asia. 

Tammisen romaanien päähenkilö on aina jotenkin ulkopuolinen ja omiin maailmoihinsa eristyvä. Hän kokee häpeää siitä, ettei ole ihanteidensa mukainen vahva mies. Jo esikoisromaanista löysin Petri Tammisen, mutta autofiktiosta ei silti ole kyse. 

Tamminen sopii edellä mainitun brändäyksen viimeiseen kohtaan, hänellä on kirjailijapoika ja he ovat antaneet yhteishaastatteluja, joka on tietysti hyväksi. Petri Tamminen ja minkäänlaiset haastattelut eivät kylläkään oikein sovi siihen kuvaan, jonka olen hänestä kirjoja lukemalla saanut. 

 

Rahastus

Keksin eilen illalla nukkumaan mennessäni aiheen, josta voisin kirjoittaa blogiini. En raapustanut sitä muistiin, sillä olin varma, että se pysyisi päässäni yön yli. Aamulla en enää kuitenkaan löytänyt sitä henkilökohtaisista tiedostoistani. 

Ihan pienenä autofiktiivisena yksityiskohtana voisin mainita (muistiin viitaten), että sukulaiseni sairastaa muistisairautta ja on tällä hetkellä hoivakotijaksolla, mutta arvelee itse olevansa Kanarialla, mikä on hyvin lohdullista. Autofiktio on kuuma juttu ja se saa edelleen lukijoiden puntit tutisemaan. 

Katsoin dokumentin Vexi Salmesta, joka kuoli viime syyskuussa. Mies elätti itsensä iskelmäsanoituksilla, mutta kirjotti myös romaaneja ja keräsi mittavan taidekokoelman, jonka lahjoitti Hämeenlinnan taidemuseoon. 

 

Vexi Salmi julkaisi 1994 romaanin, jota voitaisiin kai kutsua autofiktioksi, sillä se kertoo mm. kirjailijasta ja hänen ystävästään Irwin Goodmanista (en ole lukenut ja tuskin luenkaan). Dokumentissa näytettiin vanha televisiohaastattelu, jossa Salmelta kysyttiin, miksi hän rahastaa kuolleella ystävällään.  

Maailma on muuttunut, nuoruudessani kaupallisuus oli pahin kirosana. Jos taiteella tehtiin rahaa, se oli kaupallista, joten se ei voinut olla taidetta. Nyt saa rahastaa vaikka vanhoilla mummoilla, kissoilla tai Irwin Goodmanilla, tosin ei taiteella vieläkään rikastu.

Perhesuhteita

Ihastuin anonyymin kommenttiin, joka kuului: Astrid Lindgren kirjoitti jossain vanhassa tyttökirjassaan naisesta, joka hoiteli agressioitaan pitämällä työpöytänsä laatikossa luetteloa otsikolla "Ihmisiä, joita minun on muistettava käydä puremassa, mikäli saan vesikauhun".

Jörn Donner on mittavan taiteilija- ja mammuttiuransa lisäksi siittänyt lapsia, joita hän ei ole joutanut, eikä halunnut hoivata, kahden nuorimman kanssa hän on viettänyt aikaa, joka taas on herättänyt katkeruutta muissa jälkeläisissä. Donnerin poika Otto Gabrielsson on julkaissut kirjan siitä mitä on olla Jörn Donnerin hyljeksimä poika. Kirja on nimetty suomeksi Rikkaruoho -viimeinen kirje isälle. Gabrielsson taitaa olla jo toinen Donnerin poika, joka on kirjoittanut kirjan. Donner ei ole turhaan levittänyt geenejään maailmalle.

Rafael Donnerin ja Otto Gabrielssonin suhteet isäänsä ovat ymmärrettävästi hyvin erilaiset. Tavallisimmissakin perheissä suhteet vanhempiin poikkeavat, koska lapset syntyvät perheen eri kehitysvaiheisiin.

Olen elänyt vanhempieni kanssa samassa taloudessa vasta pari-kolmevuotiaasta. Ensimmäisenä vuotenani nuori äitini asui äitinsä kanssa, jonka jälkeen erosin hänestäkin ainakin vuodeksi, jonka jälkeen äidinäiti hävisi läheisyydestäni. Välimatkat olivat pitkiä, eikä autoa ollut. Nykyään sitä voisi verrata siihen, että toinen asuisi New Yorkissa ja toinen Tampereella.

En syytä vanhempiani, olosuhteet vaan olivat sellaiset. Kuitenkin mitä tiiviimmin ihmisten kanssa pyörii sitä tiukemmiksi siteet muodostuvat, joten jonkinlainen vaikutus näillä varhaisilla vuosilla minuun ja perhesuhteisiini on ollut. Nämä lapsuuden vaiheet selvisivät minulle melkein nelikymppisenä, sillä näistä ei puhuttu.

Luin irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelman Tästä on vaikea puhua (suomentanut Karoliina Timonen, Atena 2020), jossa kirjailija kirjoittaa nimenomaan asioista, joista ei puhuta edes suvun kesken saati julkisesti, kuten isänsä alkoholismista, päihteiden täyttämästä nuoruudestaan ja lapsettomuudestaan. Tekstejä voisi nimittää autofiktiivisiksi. Olen tottunut, että esseissä omat kokemukset yhdistetään kirjallisuuteen, mutta tässä niin ei tehdä, joten näinkin voi siis esseitä kirjoittaa. En muistanutkaan, miten vanhoillinen maa Irlanti on, avioero sallittiin vasta 1995 (laki hyväksyttiin hyvin niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä) ja aborttikielto kumottiin 2018.

Miksi julkaista tällaista? Eikö asioita voisi pitää omana tietonaan? Esseekokoelma on myös nuoren naisen selviytymistarina, jonka nuoruuden kuvauksen hilpeämpi sisko  fiktion puolella voisi olla Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö. Pine on kylläkin Morania vakavampi, teoreettisempi ja aikuisempi, eikä kovin hilpeä. Kirjailijan isäkin on kirjoittanut alkoholismistaan, joten kai tytär voi julkaista oman versioinsa, joka on erilainen, kaikesta huolimatta kunnioittava. Tästä kirjasta on varmasti hyötyä saman kokeneille lukijoille ja toisaalta vaikenemisen kulttuuri joutaisi jorpakkoon, joten ymmärrän miksi näin piti tehdä.

Haastattelu

Toimittaja kävi haastattelemassa minua. Koska tämä ihminen oli sympaattinen ja asiaansa erinomaisesti paneutunut, tuli hölötettyä kaikenlaista. Yöllä heräsin miettimään mitä tulikaan sanottua, enkä meinannut saada enää unta.

Puhuimme paljon lääkärin työstä ja miten se on muuttunut. Unohdin kaikki hienot yhteiskunnalliset huomiot, kuten sen, että nykyään potilailla on aiempaa useammin ongelmia lääkkeiden ostamisessa, sillä niihin ei ole varaa. Asiaan vaikuttavat toimeentulon lisäksi uudet kalliit lääkkeet. Sairauksilla ja muilla ikävyyksillä on taipumus kasaantua.

Puhuimme myös siitä, miten paljon kirjoissa on minua itseäni. Ihan taatusti on, vaikka asioita on monin tavoin muuteltu. Aina voi sanoa, että fiktiotahan se on ja blogi taas on autofiktiota. Autofiktio on nyt se kaikkein kuumin juttu. Autofiktiota voisi verrata suosittuun tositelevisioon. Olen miettinyt tätä jo ennen kuin asiasta Hesarissa kirjoitettiin.

Koska toimittaja oli lukenut tätä blogia, hän luetteli täältä kaikenlaista, jota en nyt erityisesti kieltänytkään.

Toimittaja luki seuraavan romaanin käsikirjoituksen ja huomasi virheen, joka täytyy jatkossa korjata. 

Puhuimme pissavaivoistakin, joita seuraavassa kirjassa esiintyy, laitan nyt tähän ihan varmuuden vuoksi, ettei minulla ole virtsankarkailua, mutta mistä sitä tietää koska sellaisia vaivoja ilmaantuu. Face-näkymäni täyttyy jo Tena-mainoksista.