Jos elämä kirjoitettaisiin suoraan romaaniksi, se olisi epäuskottava tai tylsä. Kun kaunis maisema maalataan tauluksi, se ei välttämättä ole taidetta. Kun minä mietin, ei ajatus päädy päivän mietelauseeksi.
Katsoin eilen (ihan oikeassa elokuvateatterissa) Lee Isaac Chungin elokuvan Minari. Elokuva kertoo korealaisperheestä, joka muuttaa Arkansasiin kasvattamaan korealaisia vihanneksia. Eletään Ronald Reaganin presidenttikautta.
Elantonsa perhe on ansainnut lajittelemalla naaras- ja urostipuja. Perheessä on isän ja äidin lisäksi tyttö ja pieni poika, jolla on todettu sydänvika. Perheen äiti on jatkuvasti tyytymättömän oloinen, onhan perheen uusi asumus pyörillä seisova parakkimainen tönö, jonka pelätään tornadon kohdatessaan lentävän taivaan tuuliin.
Äidinäiti pyydetään Koreasta lastenhoitajaksi. Erikoinen uskonnollinen naapuri auttaa viljelyhommissa. Amerikkalaista unelmaa tavoitellaan, mutta tielle kasaantuu monenlaisia esteitä. Minulle tulee kesken elokuvan pissahätä, jota pidättelen, perheen pikkupoika kastelee yölla lakanansa, minä en kastele elokuvateatterin penkkiä.
Tämän elokuvan mummi ja naapuri ovat varsin mainioita tyyppejä. Mummi pelaa korttia ja kiroilee (ja saa Oscarin), naapuri häätää paholaisia ja kulkee hiekkatietä valtavaa ristiä raahaten. Elokuvan huumori on itseään korostamatonta ja jotenkin herkkää.
Jos etsit vauhtia, ei Minari ole sinun elokuvasi. Tiesittekö mikä minari on? Se on korealainen ruokakasvi, joka on halpaa ja leviää rikkaruohon tapaan. Minari tarvitsee kostean kasvuympäristön, sitä voisi kai verrata vesikrassiin, mutta se on mausteisempaa.
Edit: Ei kuulemma voi verrata vesikrassiin. Kts. kommentit.
