Rehellisyyttä on paukutettu päähäni läpi lapsuuden. En osaa valehdella. Olen varastanutkin vain kerran. Kuljin vahingossa kaupan kassan ohi minttulaku ostoskärryjen pohjalle unohtuneena enkä palannut maksamaan sitä. Kyllä se asia on minua painanut.
Keskustelimme kaverin kanssa kovin ajankohtaisesta asiasta, joulukorteista. Tyhjiä joulukortteja lähetettiin aikoinaan koteihin ja niiden avulla kerättiin rahaa johonkin hyväntekeväisyystarkoitukseen. Korttien mukana tuli pankkisiirtolomake, jolla ne saattoi maksaa. Laitoin kortit roskiin, enkä voinut kuvitellakaan käyttäväni joulukortteja maksamatta niistä. En ole muutenkaan koskaan ollut joulukortti-ihminen.
Kaveri lähetti kortteja sukulaisille, mutta jätti laskun maksamatta. Pakanamaan lapset eivät hyötyneet meistä kummastakaan. Nykynäkökulmasta korttien käyttämättä jättäminen on oikeastaan pahempi juttu.
Nykyään kaveri lähettää itse askartelemiaan kortteja. Olen joskus kokeillut joulukorttiaskartelua, mutta en ole kehdannut lähettää tuotoksiani kenellekään. Kaikki liimautui vinoon tai keittiön pöytään. Hopeatussin jälki oli suttuinen.
Järjestöillä ei ollut nettiä ja muita rahan keräämistä helpottavia apuvälineitä käytettävissään. Rahaa saattoi kerätä ovelta ovelle tai lähettää pankkisiirtolomakkeen. Auttaja ei voinut heitellä rahaa nykytapaan tunnekuohun keskellä vaan tarkkaan harkiten.
Olen menossa lauantaina Kirjailijaliiton 125-vuotisjuhliin. Kaikki liiton jäsenet ovat saaneet kutsun ja kolmisensataa on ilmoittautunut. Pukukoodi oli jotain sellaista kuin "juhlava, rento", tuo jälkimmäinen on monelle helpotus. En ole juurikaan ostanut vaatteita pariin viime vuoteen, en ainakaan juhlavaatteita. Nyt olen etsinyt juhlamekkoa, turhaan. Juossut kaupasta toiseen, ahtautunut sovituskoppeihin, katsonut itseäni koppien kelmeässä valossa (se katse ei ole aina ollut rakastava), pukenut ja riisunut. Stressaantunut.
Aion jatkaa etsintöjä vielä tänään.
