Espressoa hellalla

Matkalta tultua kuvittelee kaiken muuttuneen. Mikään ei muutu, edes hallitusta ei ole saatu aikaiseksi. Vino sanomalehtipino keittiön pöydällä odottaa lukemistaan. Kaupungin paras terassi on valittu.

Eilen puunasin pienen asuntoni.  Kisusta lähtee valkeaa nöyhtää, joka imeytyy  mattoihin ja verhoihin, karvat takertuvat tiukasti päiväpeittoon, hankasin peittoa taas juuresharjalla. Huomasin, että kisun kaulalla oleva kasvain onkin takkuuntunutta karvaa, kuten eräs gynekologiystäväni arvelikin.

Liian jyrkät muutokset ovat pahasta. Keitin aamulla espressopannulla kahvia, jota sitten hinkkasin hellanpäällyksistä. Aion ostaa sellaisen pienen patterivispilän maidon vaahdotusta varten. Radiossa puhutaan Mika Waltarin matkoista.

Tampere tuntuu Pohjois-Italian jälkeen suttuiselta kaupungilta. Onko niin, että siellä osataan arvostaa kaupunkiympäristöä, eikä roskia heitellä pitkin puistoja vai onko kaupungilla enemmän työvoimaa? Paljon puhuttua julkijuopottelua siellä ei ainakaan näe.

Olen kerran käyttänyt Jyväskylän viehättävän modernin matkakeskuksen hissiä, en suosittele kenellekään, joka jotenkuten pääsee rullaportaita. Kusen haju on piintynyt nurkkiin voimakkaana. Miksi kukaan virtsaa hissiin? Pechieran aseman hississä tuoksui kukkaisen raikkaalta.

Hellettä paossa etelässä

Perjantai

Istumme Pirkkalan lentoaseman kakkosterminaalin kahvilassa. Terminaali on parakille liian hieno nimitys.Kahvila on täynnä humalaisia polttariporukoita, jotka ovat onneksi menossa riikalaisia ilahduttamaan. Pöydässämme on sattumalta italialainen mies, joka on ollut päivän verran bisnesmatkalla Tampereella. Minkälainen firma käyttää bisnesmatkailuun Ryan Airia? Mies on Brechiasta ja on innostunut matkastamme. "You have to go to Verona, go to Venice!" joka paikkaan ei ehdi.

Rynkky laskeutuu fanfaarein Bergamoniin. Bussiin on ostettava lippu lentokentän lippuluukulta, myöhästymme ensimmäisestä bussista. Linja-auto on täynnä, suomalainen tukeva mies ryppyisessä puvussaan huutaa käytävällä "Room, more room!" Rautatieaseman lippuluukulle matelee loputon jono, saamme lopulta liput junaan, joilla olisi tarkoitus matkustaa Desenzanoon. Ylättäen matkaan sisältyy junanvaihto, ystävällinen englantia taitamaton mies ohjaa oikealle laiturille. Junassa ei näy konduktööriä, liput ovat halpoja.

Desenzanosta otamme taksin Sirmioneen. Taksimies kehoittaa odottamaan hetken, hänellä on soitettavanaan tärkeä puhelu Barac Obamalle.

Hotelli on vaatimaton, mutta erittäin siisti. Uima-altaasta on saatu hämmästyttävä kuva nettiin, on käytetty varmaan jotain erityslaajakulmaobjektiivia. Huoneessamme on kaksi sänkyä sekä kerrossänky. Kävelemme sievässä ympäristössä ja syömme hyvin.

Lauantai

Meidät on sijoitettu keskelle aamiaishuonetta. Muut asukkaat ovat italialaisia ja he istuvat pöydissä huoneen reunamilla. Rouva tulee kysymään otammeko kenties capuccinoa, lattea vai minkälaista kahvia meille saisi olla, kahvi tarjoillaan pöytään. Kävelemme Garda-järven rantaa kauniin Sirmionen keskustaan. Uimme kaupungilta tultuamme hotellin uima-altaassa, emäntä pitää tekoa rohkeana näin kylmällä ilmalla (25 astetta).

Sunnuntai

Hotellin isätä heittää meidät autolla bussipysäkille, bussimatka Veronaan maksaa 2.5 euroa, vaikka matkaa on 30 kilomatriä. Näemme Veronassa kaiken, jonka Lakes of Italy opas käskee nähdä. Kirja jää kuppilan pöydälle kun ryntäämme bussiin päästäksemme takaisin Sirmioneen. Olemme siitä lähtien siis omillamme. Illalla on kova ukkosmyrsky. Syömme hotellissa, paikkamme on sama kuin aamiaisella.

Maanantai

Hyvästi Sirmione! Hotellin omistajien poika heittää meidät laivarantaan. Matka laivalla saaren pohjoispäähän kulkee monen kaupungin kautta. Kohteet kuulutetaan kolmella kielellä : Limone, Limone, Limone! Samaa voisi totettaa suomalaisessa junaliikenteessä: Pieksämäki, Pieksämäki Pieksämäki!

Rivassa astelemme ensimmäiseen rantahotelliin. Työntekijät ovat ilahtuneita saapumisestamme, todennäköisemmin pelastimme heidät YT-neuvotteluilta. Opettelen huoneen numeron italiaksi, respan mies antaa avaimen, ennenkuin ehdin sanoa mitään. Jos joku on matkasta kateellinen, niin voin kertoa, että on h-tin kylmä, varsinkin kun mukaan tuli pakattua lähinnä hellehepeneitä. Ostamme sateenvarjot.

Tiistai

Aaamulla alaselkäni on kipeä, syyksi arvelen edellisen edullisen hotellin kovaa sänkyä. Otan särkylääkettä ja saan selkäni suoristettua. Sataa, kävelemme hienoille vesiputouksille. Olemme märkiä. Turistit puhuvat saksaa, italialaisetkin osaavat saksaa, mutta hyvin vähän englantia.

Keskiviikko

Seisomme bussipysäkillä. Busseja ei näy. Ne kulkevat joko koulupäivinä tai lomapäivinä. Olemme todennäköisesti pysäkillä vääränä päivänä. Hyppäämme taas laivaan. En halua nähdäkään sisävesialusta vähään aikaan vaikka italialaiset miehet näyttävät kieltämättä komeilta sinisissä uniformuissaan. Syömme lounasta Malcesinessa, päädymme Peschieraan, joka on vilkas paikkakunta. Löydämme taas vaivatta yöpaikan. Huoneessamme on kahden sängyn lisäksi kerrossänky. Illalla kuulemme pimeässä yössä puhallinorkesteria ja syömme ylihintaista turistimuonaa.

Torstai

Matkustamme junalla Bergamoniin, joka osoittautuu erittäin viehkeäksi kaupungiksi. Asumme Bead and Breakfast paikassa, jonka varasin etukäteen. Majoitus on keskellä vanhaa kaupunkia ja löytyy helposti. Upea vanha talo, iso tyylikäs huone kaikkine mukavuuksineen, nyt sänkyjä huoneessa on vain kolme. Emäntä neuvoo ihanan kahvilan ja hienon ravintolan. Vanhaan kaupunkiin mennään funicularella, ravintolaan toisella, eli näköalat ovat huimat. Tarjoilija tuo sellaisen pienen koukun, jolla saan ripustettua laukkuni pöydänreunaan. Syömme viisi ruokalajia, juomme kuohuviiniä ja pullon punaviiniä, lasku on peräti 136 euroa. Ravintolassa on rikkaita vanhoja miehiä nuorten kauniiden naisten kanssa. Kun olemme syöneet kaiken tuon ruoan ei funiculare enää toimi. Kävelemme ja ihailemme Bergamon valoja alapuolellamme.

Perjantai

Rynkyllä fanfaarien saattelemana kotiin. Kyllä täällä on kuuma.

Torstain runo

Puran, pakkaan, puran.

Mietin, mitä minulle jää kun olen vanha, kun ketään ei kiinnosta, kun en enää saavuta mitään. Mietin otanko mukaan hiustenkuivaajan vai en, monetko sandaalit oikeastaan tarvitsen.

Viikko poissa koneelta tehnee ihan hyvää.

Runo on Johanna Venhon kokoelmasta tässä on valo (WSOY 2009)

Ja kun sataa. Ja kun sataa ja soi ja käteen jää kuoppa. Kuopasta virtaa vesi ja tämäkin vuosi. Ruusuja on suojattava eikä muulle ole aikaa. Kun sataa ja soi ja käsiin tuulee. Pensaissa tanssii unesi lapsi, itsensä peittona, ja ne silmät. Se tietää kaiken mitä sinulle tapahtuu ja lukee sanat takaperin, älä kuuntele minne reitti johtaa. Ja kun sataa ja soi ihosi reikiä täyteen, näyt läpi ja viimeinen kipinä sihahtaa maahan, suojaat ruusuja, lapsi tanssii tiehensä ja jäät tavaamaan sanoja lopusta alkuun.

Hyönteistutkija

Kaija oli alansa arvostettu asiantuntija. Hän oli suosittu luennoitsija, panosti esityksiinsä. Viikonloput ja illat kuluivat esitysten valmistelussa. Tietokoneen kovalevyllä oli pari sataa valmista Power Point esitystä muurahaisten emergenssistä, siitä miten yksinkertainen paikallinen toiminta (yksittäisen muurahaisen pieni äly) muuttuu muurahaispesän älykkäämmäksi globaaliksi toiminnaksi. 

Päivät hän työskenteli yliopistolla, teki omaa tutkimustyötään ja ohjasi kuutta väitöskirjan tekijää. Hän eli pätkätyöläisen elämää, elanto koostui apurahoista, joita harvakseltaan hyönteistutkijallekin järjestyi.  Muuta elämää hänellä ei ollut, jos elämäksi ei laskettu vierailuja sukulaisten luo pari kertaa vuodessa ja romanssia Uusi Seelantilaisen hyönteistutkijan kanssa joskus 90-luvun alussa

.

Paksu kalenteri oli täynnä useita kuukausia etukäteen. Eräänä toukokuisena aamuna puhelin soi ja häntä pyydettiin pitämään luentoa Seinäjoelle, joillekin koulutuspäiville, joiden nimestä Kaija ei oikein saanut selvää.  Kaija perehtyi juuri mielenkiintoiseen artikkeliin mauriaisista (lasius niger).  Luento olisi vasta lokakuulla ja siitä maksettaisiin ruhtinaalliset 150 euroa, jonka päälle kustannettaisiin vielä matkat: ihan mukava lisä pieneen apurahaan. Kaijan sisko asui Seinäjoella, joten hän arveli voivansa yhdistää työn ja kyläreissun siskon perheeseen. Luentotilaisuus olisi paikallisessa hotellissa ja Kaija saisi vapaasti valita aiheensa. Oli helppo lupautua, sillä aikaa oli vielä useita kuukausia.

Lokakuu saapui aivan liian nopeasti, niin kävi aina. Kaija astui junaan, hän oli varannut paikan työskentelyvaunuun, jossa korjasi koko matkan ajan väitöskirjaoppilaan tekstiä. Seinäjoella hän käveli läppärinsä ja salkkunsa kanssa hotelliin, joka sijaitsi melko lähellä asemaa. Raaka tuuli puhalsi ja muistutti siitä, että Kaija tarvitsisi uuden takin.

Hotellin aulassa istui lihaksikkaita miehiä valkoisissa teepaidoissaan. He ryystivät olutta kuin henkensä hädässä. Miehet kiskaisivat loput juomistaan ja lähtivät kävelemään Kaijan kanssa samaan suuntaan. Hotellin koulutustiloissa istui Kaijan laskelmien mukaan parisataa siilitukkaista lihaksikasta miestä. Miehet eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, keskustelivat vilkkaasti keskenään. Avulias hotellin työtekijä neuvoi mihin Kaijan piti asettaa muistitikkunsa.

Kaija köhi saadakseen kummallisen siilitukkaisen pyöreäpäisen yleisönsä huomion ja alkoi asiantuntijan elkein kertoa muurahaisten tavoista. Alkuun ääni ei raivannut tietään kuulijoiden korvien kautta heidän tajuntaansa. Muutama muurahaiskuva myöhemmin pyöreät pallomaiset kasvot kääntyivät kysyvinä Kaijaan päin. Joku takarivissä naurahtelikin. Monella miehellä oli päällään palomiehen työasut. Kaija Kukkapää, samanniminen lääkäri toimi kotikaupungin sairaalan ensiavun ylilääkärinä. Postit menivät välillä sekaisin.  Ammattimaiseen tapaan Kaija puhui asiansa loppuun. 

Palomiehet vaikuttivat kiinnostuneilta ja heillä oli huomattavasti enemmän kysyttävää kuin hyönteistutkijoilla konsaan. Pyysivät vielä kovasti Kaijaa iltajuhliinsa, Kaija kieltäytyi kohteliaasti, hän viettäisi illan siskonsa perheessä.

Visa-korttiseikkailu

Huomenna lähden Rynkyllä Bergamoon, sieltä junalla Desenzano del Gardaan, josta jollain pelillä Sirmioneen ja sieltä sitten johonkin, vapautta kestää viikon. Netistä löytyy juna-aikataulu, mutta vain italiaksi, mikä osoittaa melkoista italiailaista selkärankaa. Lähtö tapahtuu tietysti vauhdikkasti kesken työpäivän. Ottaako mukaan matkalaukku vai reppu?

Matkasuunnitelma on avoin, matkaseurana vanha ystävä, josta tuli juuri mummo. Ihan kuin 17-vuotiaana Inter Raililla, nyt on turvana Visa-kortti.

Luen juuri Lahirin novelleja. Lahiri on uusi tuttavuus, olen hänen novellikokoelmansa puolivälissä. Pidän kirjasta kovasti, se on psykologisesti oivaltava, asiat on kerrottu pienesti, selittelemättä. Novelleissa ei tapahdu paljon, pinnan alla sitäkin enemmän. Kieli on yksinkertaista ja helppolukuista, havainnot ihmisistä oivaltavia. Usein novellien ristiriita muodostuu päähenkilön bengalilaisesta taustasta ja elämästä USA:ssa tai Englannissa. Onneksi kirja ei ole vielä lopussa ja muutakin tuotantoa kirjailijalta löytyy. Eräs ystäväni oli jättänyt kirjan kesken, koska se ei koskettanut, ymmärrän senkin. Kirjassa on vähän sellainen vino ja alakuloinen pohjavire. Sopii minulle.

Mistä tuo uusi kummallinen merkki tekstien perään ilmaantui? Mikä se on? Saako sen pois?

Stage

Ryntäsin töistä kampaajalle, näytän tänä iltana tyylikkäältä. Kampaajan mielestä minun olisi ehdottomasti pitänyt lähteä terassille nauttimaan lasi valkoviiniä. Ei huvita. Kisu osaa antaa arvoa kampaukselleni, se nuolee hiuksiani karhealla kielellään.

Katson kotona Stagea, ensimmäistä kertaa elämässäni. Minua ärsyttää loputon hehkutus. Ovathan nuoret raikkaita ja lahjakkaitakin, mutta kun nuorille sanotaan, että he ovat suoraan Broadwaylta, niin onko kyse liioittelusta? Amerikkalainen ylistyskulttuuri on vallannut Suomen. Tuleeko nuorista tähtiä vai turhautuvatko he liian korkealentoisissa unelmissaan? Ehkä heistä tulee tanssijoita, laulajia ja näyttelijöitä. Pitäähän unelmia olla. Olen itse kasvanut ilmapiirissä, jossa ei juuri kehuttu. Koulussa kannustettiin lähinnä hyvillä numeroilla jos jaksoi tarpeeksi päntätä. Isä kehui ilman sanoja, hyväksynnän näki harvoin lämpimänä häivähdyksenä hänen silmissään.

Muistan aina kuinka isän kanssa menimme vaatekauppaan. Isä oli pihi, äiti hankki vaatteemme ja niiden hintoja aina vähän kaunisteltiin isälle. Isä osti minulle takin ja villapaidan, samalla reissulla. Kotona katselin vaatteitani, enkä meinannut uskoa tapahtunuttta todeksi. Takki oli tummanvihreä ja siinä oli huppu. Villapaidassa oli korkea kaulus, palmikkokuviot kiemurtelivat sen etumuksessa, väri oli tumman oranssi.