Miten tulla syvälliseksi ihmiseksi?

Jouduin eilen eksistentiaalisen kriisin kouriin istuessani Tampere-talon pienessä salissa.Lavalla keikkui hollantilainen Nits, jossa soitti kaksi kypsän iän saavuttanutta muusikkoa ja yksi nuori nainen. Esitys pursui elämäniloa ja keski-ikäinen yleisö (bändi on perustettu 70-luvulla) nousi seisten osoittamaan suosiotaan. Henk kertoi, että he olivat olleet ensimmäisellä keikallaan tampereella 30 vuotta sitten. Bändin yhden levyn nimi on Alankomaat. Henkin housunlahkeet lepäsivät kenkien päällä mustina laineina, hän oli pukeutunut parhaat päivänsä nähneeseen pikkutakkiin ja lämpimään hymyyn. Jos Henk olisi pyytänyt minua mukaansa, olisin oitis lähtenyt ja jättänyt kaiken sen työn, joka vartoo tekemistään työpöydälläni ja pienessä päässäni. Olin asiasta niin varma kuin asiasta voi olla kahden kuohuviinilasillisen jälkeen olla. Olisin tarttunut Henkin käteen ja kävellyt pois elämäni loputtomista vaatimuksista. Tämä ei ole kypsän naisen kirjoitusta. Tästä etenenkin kypsyyteen.

Täytin hiljattain 56 vuotta. Kun naisellisuuteni alkaa vääjäämättä karista, olen päättänyt satsata syvällisyyteen. Syvälliseksi ei tulla hetkessä. Parikymppiseksi asti minulla oli vielä kaikki eväät syvälliseksi ihmiseksi, podin maailmantuskaa ja luin Herman Hesseä kuten kuuluukin. Sitten meni vuosia opiskellessa luita, lihaksia ja muita ihmiskehon värkkejä ja viettäessä opiskelijaelämää. Siinä ei joutanut syvällistymään. Lasten syntymästä siiihen kun he paukauttivat oven kiinni takanaan, kehitin itseäni lukemalla naistenlehtiä. Sen jälkeen tein väitöskirjan. Koska alkaa olla jo kiire, olen lähes kokonaan lopettanut television katselun, menen elokuviin, jos se on saavuttanut vähintään neljä tähteä (pääsen harvoin elokuviin), en käy Komediateatterissa enkä muissa joutavissa viihdetilaisuuksissa vaan katson otsa rypyssä vakavaa teatteria ja nykytanssia, josta en ymmärrä mitään. Juoksen taidenäyttelyissä ja luen vain korkeakirjallista materiaalia ja tankkaan runoja. Vaikka kuinka ponnistan, epäilen, etten saavuta vähenevinä elinvuosinani edes tyydyttävää syvällisyyden tasoa.

Kävin koulutuksessa erään urheiluopiston läheisessä hotellissa. Miespuolinen kollega ja ystävä K sanoi, että hän haluaisi tarjota minulle illallisen jälkeen drinkin baarissa (hänellä oli Scandicin kanta-asiakkaille antamia lippusia, joilla sai ilmaiseksi juomaa 12 euron edestä). Baarin vieressä sijaitsi tanssilattia. Arviolta nelikymppinen mies haki minua tanssimaan. Ei ehkä ollut kovin kohteliasta lähteä, häkellyin niin, että menin. Pidän tanssimisesta. Koko tanssin ajan vakuutin miehelle, että hänen oli täytynyt erehtyä hämärässä, jankutin olevani niin paljon häntä vanhempi. Koko tanssin ajan keskityin ikäeroomme. Ja se oli vain tanssi. 

Vanheneminen ei ole aina helppoa, varsinkaan yksin vanheneminen. Syvälliseksi tuleminen vaatii niin paljon, etten taida enää ehtiä, olisi pitänyt aloittaa aiemmin.

Jotain tästä aamusta puuttuu. Unohdin vetää jalkoihini villasukat. Kylmillä varpailla ei syvällisyyteen ole vähäisintäkään edellytystä.

Nits

Ihana Nits Tampere-talolla. Olisin lähtenyt heti völjyyn jos Henk olisi pyytänyt. Ei pyytänyt. Tuijotin Henkin silmiä (pikkuisen luomet roikkuivat, mutta ihan vähän) intensiivisesti koko konsertin ajan ja luin loitsuja "vie minut pois täätä, ei vaivaisia, ei B-lausuntoja, ei C-lausuntoja, ei potilastietojärjestelmiä". Loitsu ei ollut ilmeisesti riittävän tukeva. Lähden vissiin nyt sitten nukkumaan. Kiertue-elämä olisi voinut sopia minulle.  Joku toinen kerta sitten.

Kerttu ja Pirkanmaan kirjoituskilpailu

Hyvä emäntä,

Olet nyt jo muutaman päivän kulkenut alahuuli lerpallaan sen kirjoituskilpailun vuoksi, ihan tympii katsoa noin nyrpeää naamaa.  En itse viitsinyt  osallistua mokomaan paikalliskisaan. Minulle riittää, että itse tiedän olevani lahjakas. Siinä ei kunniakirjoja tarvita.

Jaksoit moneen kertaan onnitella voittajia, oikein näin sen pinnistellyn hymyn naamavärkissäsi. Varmaan särki päätä jälkeenpäin. Tekstissäsi löytyi muutama mukava idea, kuten se harmaa rotukissa, joka hääräsi pääosassa, muuten teksti oli pinnallista naistenlehtitasoa (jopa alle). Lahjoja joko on tai sitten niitä ei ole. Moni osallistuja on tehnyt parempaa jälkeä jo ennen kouluikää. Jospa vaikka pitäisit hiekkalaatikkoni siistimpänä ja jättäisit moisen turhan raapustelun.

Lähdet vanhan heilan kanssa konserttiin lauantaina. Kevät tekee monelle tepposet. Jos siitä ei silloin tullut mitään, niin ei tule nytkään, sano minun sanoneeni. 

Ystävällisesti,

Kerttu

Päivä äidin

Kerroin eilen, että kahlaan Lionel Shriverin paksua romaania Syntymäpäivän jälkeen ahmien. Kiinnostava kirja muuttui yhtäkkiä tylsän arvattavaksi romanttiseksi mössöksi. Ikäänkuin kirjailija olisi säikähtänyt, ettei tällaista kukaan osta, lisätään romantiikkaa.

Liikuskelen kotona varovasti, puolella teholla. Ei pidä innostua mistään, ei saa pestä pyykkiä, ei saa mennä lenkille, kännykän käyttö on kiellettyä, ettei vaan tätä takapäivystäjä poloista pyydetä töihin.

Eilinen äitienpäivä meni ilman suurempaa äitienpäivähässäkkää.  Molemmat lapset sentään soittivat. Lapsena äidille piirrettiin kortti ja kerättiin valkovuokkoja, jotka nuupahtivat samana päivänä. Äiti, joka aina nousi ensimmäisenä, joutui odottamaan aamukahveja sängyssä. Äiti sai joka vuosi yöpaidan ja aamutossut. Hän oli itse leiponut täytekakun, joka nautittiin pihalla, vaikka palelsi. Sisko heilautti kerran äitienpäivänä jalkaansa vihaisesti, puukenkä irtosi jalasta ja törmäsi ohjuksen lailla puutarhatuolissa istuvan äidin ohimoon.

Eilen illalla pyyhälsin pyörällä lukupiiriin. Meitä on seitsemän suulasta naista, joten puheenvuoron saaminen vaatii lievää röyhkeyttä. Olemme (yhtä lukuunottamatta) lääkäreitä, joten olemme oppineet keskeyttämään potilaan puheen. Kilpahuutomme ja naurumme kuului varmaan kauas. Luettava kirja oli Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä. Luin kirjaa nyt ihan toisin, kuin olisin lukenut viisi vuotta sitten, ovathan monet kirjan paikat tuttuja ja murre huvittaa. Romaanissa kiroillaan paljon ja puhuimme kiroilusta. Perustamperelainen V istuskeli pienenä tyttönä kadun vieressä ja  itkeä tihuutti. Kiltti täti tuli pää kallellaan kysymään, mitä tyttönen oikein murehti. "Kun oli niin saatanan vaikee virsi", vastasi V. Minun on pitänyt opetella kiroilemaan vasta aikuisena, lapsena en olisi osannut, enkä uskaltanut. En kovin hyvin osaa vieläkään. Ehkäpä sitten dementtinä mummona alan haistatella kaikille.

Valinta

Luen Lionel Shriverin romaania Syntymäpäivän jälkeen ja minun vaikea laskea kirjaa käsistäni. Heräsin jostain syystä keskellä yötä ja kahlasin yhden luvun, aamulla en hypännyt sängystä suorittamaan tiibetiläisiä riittejä vaan nostin paksun teoksen lattialta sängyn vierestä (kirja ei mahdu jakkaralle, joka toimii yöpöytänäni) ja aloin ahmia. Kirjassa ei edes tapahdu juuri mitään ja silti se vangitsee kannattelemaan tuota liian painavaa teosta käsissään. Kirja kertoo Irinasta, kirjojen kuvittajasta, jolla on järkevä, hauskannäköinen, mutta kenties hieman tylsä avomies. Tarina alkaa siitä kun mies on poissa paikkakunnalta ja Irina lähtee syömään miehensä ystävän Ramseyn kanssa tämän syntymäpäivänä ja suutelee tuota huikentelevaista ammattikseen snookeria pelaavaa miestä. Syntymäpäiväillasta alkaa kaksi rinnakkaista tarinaa, jotka näen järkevyyden ja intohimon taisteluna, on kyse siitä, valitseeko päähenkilö älyllisyyden ja kunnnianhimon vai aistillisuuden. En ole lukenut kirjaa loppuun, mutta aavistelen, ettei tule käymään hyvin, ei kummassakaan vaihtoehtoisessa tarinassa. Kirjailija kertoo henkilöistään jotenkin niin paljaasti, että kokee tirkistelevänsä heidän elämäänsä. Lionel Shriver on kirjoittanut kirjan Poikani Kevin, johon perustuva elokuva pyörii juuri elokuvateattereissa.

Olen elänyt kodissa, jossa kukaan ei ollut erityisen huikentelevainen. Fyysiset rakkaudenosoitukset eivät olleet tapana. Nykyisin saatamme halata vaivaantuneesti erotessamme. Kun tapasin entisen mieheni, olin jollain tapaa hurmaantunut hänen perheestään, jossa puhuttiin paljon ja lujaa ja otettiin usein fyysistä kontaktia. Päivällispöydässä vitsailtiin seksistä avoimesti.  Ex-anoppini saattoi puhua kaikille kierukastaan (minusta se oli noloa, en halunnut kuulla appivanhempien ehkäisymenetelmistä paistia pureskellessani). Appi ja anoppi joutuivat auto-onnettomuuteen pian vihkimisen jälkeen. Auto syöksyi sillalta veteen ja appi pelasti nuorikkonsa. Kiihkeän nuorenparin rakkauselämä oli hankalaa sillä vaimolla oli pitkä nivuseen asti ulottuva kipsi.

Plaseeraus

Istun olohuoneessa, jalkani lepäävät rahilla, ylläni on aamutakki, jonka pirteä pinkki väri on muisto vain.Keittiöstä kantautuu astianpesukoneen rauhoittava hurina. Orkidea on kasvattanut kaksi kukkavanaa, joista työntyvät pulleat nuput.

Kun väsyttää kuuluisi levätä, mutta minulla on vauhti vain kasvanut. Liikutuin kyyneliin Ketjukolaajan edelliseen tekstin kommentista (eihän kommentissa ollut edes mitään niin erityisen liikuttavaa). Nyt lienee syytä hieman levätä.

Kävin eilen ystäväperheessä kyläilemässä. He asuvat kauniissa Jugend-talossa, muutaman sadan metrin päässä residenssistäni. Keittiössä istui M, joka oli saapunut vierailulle Helsingistä, hän näpytteli läppäriään, perheenjäsenet olivat asettuneet olohuoneen mukaville tuoleille kukin oma kannettava sylissään. Carl Larsson olisi maalannut näystä sievän taulun.

V väittelee kesäkuussa, joten suunnittelimme plaseerausta. Juhlissa, joissa on yli sata vierasta, joista osa ei tunne toisiaan, on miellyttävämpää, ettei tarvitse hädissään etsiä sopivaa pöytää. Koituu suuri riski, että joutuu puolet illasta kuuntelemaan jonkun sukulaistädin jaarituksia. Päädyimme varsin tyydyttävään pöytäjärjestykseen ja pääsin itse valitsemaan pöytäseurueeni. Sovimme myös, että liian pitkät ohjelmanumerot ja pitkäpiimäiset puheet ovat kiellettyjä. Jos puhe pitkittyyy, niin M tekee kaulan katkaisua kuvaavan kansainvälisen käsimerkin.

Täytin viisikymmentä vuotta edellisessä työpaikassani. Olin työskennellyt kuntayhtymässä yhteensä n. viisitoista vuotta, mutta minulla ei ollut virkaa (se ei ole alallani mitenkään epätavallista). Järjestimme yhteisen kahvitarjoilun osastonhoitajan kanssa, joka täytti kuusikymmentä vuotta. Ylihoitaja ojensi osastonhoitajalle lahjaksi sairaalan puolesta kuusi hopealusikkaa. Minulle hän sanoi "En voi antaa sinulle lusikoita, koska sinulla ei ole virkaa." Sittemmin virkaa minulle suorastaan tyrkytettiin ja sain muita lahjoja, enkä oikeasti suuremmin ole hopealusikoiden perään, mutta tuossa lusikkaepisodissa kylvettiin ensimmäinen lähdön siemen.