Kuten joku tarkkaavainen henkilö saattoi havaita, en eilen ripittäytynyt lainkaan. Pidin vapaapäivän, sillä eiväthän sanomalehdetkään ilmestyneet. Lapsuudessani ei joulun aikaan kuultu uutisia edes radiosta tai televisiosta, mutta nyt on maallistuttu siinä määrin, että uutistoimittajat joutuvat joulunsa töillä pilaamaan. Minulla on poikkeuksellisesti koko joulu vapaata, joten sivistän itseäni lukemalla Murakamia. Miksi ihmeessä mies tekee kirjoistaan niin paksuja? Vähempikin mielestäni riittäisi. Olen odottanut jo 150 sivua, että homma jotenkin etenisi, mutta ei siitä ole sen valmiimpaa tullut (Kafka Rannalla).
Jouluna kuuluu katsoa aina samat elokuvat. Katsoin eilen tyttäreni kanssa elokuvan Smoke, jonka olen nähnyt moneen kertaan. Se on aina yhtä suloinen, parasta mitä Paul Auster on kirjoittanut. Tom Waitsin laulu elokuvan lopussa tuo kyyneleet silmiin.
Jouluna syödään tutut kinkut ja rosollit, jostain syystä näitä herkkuja ei nautita koskaan muulloin. Vaihtelua toi siskon pojan tekemä lanttulaatikko, jonka ohjeessa oli käsketty maustaa lanttusose ruokalusikallisella inkivääriä. Ohjeessa lienevät teelusikka ja ruokalusikka meenneet sekaisin. Sisko on soittanut neljä viikkoa saksofonia ja hän puhalsi meille torvella "Jouluyö, juhlayö".
Olimme päättäneet, ettei lahjoja jaeta. Ruoan jälkeen oli omituisen tyhjää. Jos olisimme saaneet sellaisia tarpeellisia suosikkilahjoja kuten kakkutikkarisetti tai hattarakone, niin niiden ihmettelemisessä olisi aika kulunut leppoisasti.
torstai 26. joulukuuta 2013
tiistai 24. joulukuuta 2013
Hyvää Joulua elinkeinolain nojalla
Työmatkani varrella joku oli liimannut liikennevalotolppaan tarran. Tarran kuvassa kameraan tuijotti kolme sotkuista sikaa. Niiden koivet olivat jonkun mudan näköisen möhnän peitossa. Possujen viereen oli painettu teksti "Millä oikeudella?". Joku toinen oli vaivautunut kaivamaan mustan tussin esille ja tekstannut päälle "Elinkeinolain nojalla". Itseäni vaivaavat moraaliset pohdinnat liittyvät nykyään usein kuluttamiseen. Tänään ennen junaan astumista käväisin tavaratalossa, josta joulukukat olisi saanut puoleen hintaan. En ehtinyt ostaa. Sepäs harmitti minua kovin. Olisinko tullut onnelliseksi edullisesta kukka-asetelmasta tai olisiko sen vastaanottaja ollut iloinen saamastaan alumiiniastiasta, johon oli istutettu amaryllis ja tikussa killuva sydän. Varmaankin olisi.
Televisiossa esitettiin dokumentti Tavarataivas, jossa mies vie kaiken omaisuutensa varastoon ja saa noutaa sieltä vain yhden objektin päivässä. Dokumentti ei ollut minusta mitenkään loistava, mutta idea oli hyvä. Minä hellin itseäni tavaroilla. Hiljattain vein kierrätykseen kymmeniä lakanoita ja eilen ostin uudet lakanat ja tyynyliinan. Toiminnassani ei siis ole mitään järkeä.
Istun lähes tyhjässä Turun junassa. Juuri sillä paikalla, jonka olin ostanut istuu joku. En viitsi häätää häntä, joten istun mahdollisesti jonkun muun paikalla. Pysähdyimme juuri Toijalaan. Junan ikkunasta näkyy jouluinen maisema: rähjäinen varastorakennus, alastomia koivuja, töhritty sähkökaappi, kuraa, pari autoa ja paljon harmaata.
Sykähdyttäviä jouluterveisiä singahtaa täältä rautateiltä kaikille niille, jotka ovat vaivautuneet blogiani lukemaan ja erityisesti heille, jotka ovat viitsineet tekstejäni joko julkisesti tai yksityisesti kommentoida.
Televisiossa esitettiin dokumentti Tavarataivas, jossa mies vie kaiken omaisuutensa varastoon ja saa noutaa sieltä vain yhden objektin päivässä. Dokumentti ei ollut minusta mitenkään loistava, mutta idea oli hyvä. Minä hellin itseäni tavaroilla. Hiljattain vein kierrätykseen kymmeniä lakanoita ja eilen ostin uudet lakanat ja tyynyliinan. Toiminnassani ei siis ole mitään järkeä.
Istun lähes tyhjässä Turun junassa. Juuri sillä paikalla, jonka olin ostanut istuu joku. En viitsi häätää häntä, joten istun mahdollisesti jonkun muun paikalla. Pysähdyimme juuri Toijalaan. Junan ikkunasta näkyy jouluinen maisema: rähjäinen varastorakennus, alastomia koivuja, töhritty sähkökaappi, kuraa, pari autoa ja paljon harmaata.
Sykähdyttäviä jouluterveisiä singahtaa täältä rautateiltä kaikille niille, jotka ovat vaivautuneet blogiani lukemaan ja erityisesti heille, jotka ovat viitsineet tekstejäni joko julkisesti tai yksityisesti kommentoida.
maanantai 23. joulukuuta 2013
Menneisyys
Näin eilen iranilaisohjaaja Ashgar Farhadin elokuvan Menneisyys. Hänen aiempaa kehuttua elokuvaansa "Nadir ja Simin:ero" en ole nähnyt. Menneisyydestä ei pääse eroon, vaikka kuinka yrittäisi.
Elokuva alkaa lupaavasti lentokentältä, jossa Marie-Anne on vastassa Ahmadia. Katsoja alkaa päätellä puheista ja läheisyyden asteesta heidän suhteensa laatua. Vähitellen menneisyys alkaa valjeta (sipulin kuoriminen alkaa olla kulunut vertaus, näin Joulun aikaan kyseessä voisi olla joululahjapaketti, joka on päällystetty kirjavalla joulupaperilla, tungettu pahvilaatikkoon ja lopuksi suojattu ohuella silkkipaperilla). Elokuvan ainoat sympaattiset henkilöt ovat Ahmad ja Marie-Annen lapset sekä Samirin suloinen pieni poika. Ahmad joutuu tahtomattaan selvittelemään Marie-Annen ihmissuhdekiemuroita. Tällaisessa filmissä alkaa aina miettiä ohjaajan valintoja. Miksi Samir on allerginen maaleille? Miksi juuri Samir maalaa seiniä? Ohjaaja laittaa Ahmadin puhdistamaan keittiön viemärin töhkän, miksi?
En antaisi filmille viittä tähteä vaan korkeintaan neljä. Yksi tähti menee jo koomaan vaipuneesta naisesta. Minua ärsyttävät elokuvat, joissa joku on koomassa. Puoli tähteä menee siitä, että elokuvassa riidellään lähes koko ajan. Ihmissuhteet ovat vaikeita, kai. Tästä syystä nykyään välttelen ihmissuhteita. Lapset ovat säälittäviä tuon kaiken keskellä. Ei sitä silloin aikoinaan huomannut, eikä siitä haluaisi itselleen muistutettavan.
Ikkunalaudoille ropisee vesi. Rops, tip ja tap.
Elokuva alkaa lupaavasti lentokentältä, jossa Marie-Anne on vastassa Ahmadia. Katsoja alkaa päätellä puheista ja läheisyyden asteesta heidän suhteensa laatua. Vähitellen menneisyys alkaa valjeta (sipulin kuoriminen alkaa olla kulunut vertaus, näin Joulun aikaan kyseessä voisi olla joululahjapaketti, joka on päällystetty kirjavalla joulupaperilla, tungettu pahvilaatikkoon ja lopuksi suojattu ohuella silkkipaperilla). Elokuvan ainoat sympaattiset henkilöt ovat Ahmad ja Marie-Annen lapset sekä Samirin suloinen pieni poika. Ahmad joutuu tahtomattaan selvittelemään Marie-Annen ihmissuhdekiemuroita. Tällaisessa filmissä alkaa aina miettiä ohjaajan valintoja. Miksi Samir on allerginen maaleille? Miksi juuri Samir maalaa seiniä? Ohjaaja laittaa Ahmadin puhdistamaan keittiön viemärin töhkän, miksi?
En antaisi filmille viittä tähteä vaan korkeintaan neljä. Yksi tähti menee jo koomaan vaipuneesta naisesta. Minua ärsyttävät elokuvat, joissa joku on koomassa. Puoli tähteä menee siitä, että elokuvassa riidellään lähes koko ajan. Ihmissuhteet ovat vaikeita, kai. Tästä syystä nykyään välttelen ihmissuhteita. Lapset ovat säälittäviä tuon kaiken keskellä. Ei sitä silloin aikoinaan huomannut, eikä siitä haluaisi itselleen muistutettavan.
Ikkunalaudoille ropisee vesi. Rops, tip ja tap.
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
Märkä uimapuku
Sain eilen postin välityksellä joululahjapaketin, joka ilahdutti minua kovin. Naapurit eivät välttämättä innostu siitä, että hillittyä klassista ja rockia kuuntelevasta naapurista on tullut hevari. Lainaan kuulemaani sanontaa: jokaisesta vastaanotetusta paketista tulee hyvä mieli ja huono omatunto. Tästä paketista tuli vain hyvä mieli.
Pääsin eilen kivoille syntymäpäiville. Juhlat pidettiin haulitornin juhlatiloissa. Vieraita oli paikalla noin seitsemänkymmentä. Toiselle sankarille (aviopari juhli yhdessä syntymäpäiviään) laulettiin hänelle muutama vuosi sitten sävelletty laulu. Sankaritarta itketti ja me muutkin olimme liikuttuneita. Hyvää ruokaa ja juomaa oli runsaasti tarjolla ja nuorten miesten bändi soitti ja me tanssimme. Eräs mies sanoi isänsä opettaneen, että naisen pitää tanssiessaan seurata miestä kuin märkä uimapuku. Laitan tämän talteen, sillä keräilen elämänviisautta. Painoin sopivasti humaltuneen pääni pielukselle kolmelta, joten nyt hieman väsyttää. Mieli on kuitenkin oudon kevyt.
Sisäinen piiskurini pakottaa minut ulos ja mikä minä olen sitä vastustamaan. Piiskuri suo toivottavasti minulle munkkikahvit Pyynikin näkötornin kahvilassa.
Pääsin eilen kivoille syntymäpäiville. Juhlat pidettiin haulitornin juhlatiloissa. Vieraita oli paikalla noin seitsemänkymmentä. Toiselle sankarille (aviopari juhli yhdessä syntymäpäiviään) laulettiin hänelle muutama vuosi sitten sävelletty laulu. Sankaritarta itketti ja me muutkin olimme liikuttuneita. Hyvää ruokaa ja juomaa oli runsaasti tarjolla ja nuorten miesten bändi soitti ja me tanssimme. Eräs mies sanoi isänsä opettaneen, että naisen pitää tanssiessaan seurata miestä kuin märkä uimapuku. Laitan tämän talteen, sillä keräilen elämänviisautta. Painoin sopivasti humaltuneen pääni pielukselle kolmelta, joten nyt hieman väsyttää. Mieli on kuitenkin oudon kevyt.
Sisäinen piiskurini pakottaa minut ulos ja mikä minä olen sitä vastustamaan. Piiskuri suo toivottavasti minulle munkkikahvit Pyynikin näkötornin kahvilassa.
lauantai 21. joulukuuta 2013
Ihana pimeys
Nukuin yhdeksään. Lunta ole satanut vieläkään. Mustaa maisemaa piristää ripaus harmaata. Ymmärrän hyvin sen, ettei kukaan ole tehnyt laulua "Ihana pimeys". Sana valo rimmaakin paremmin.
Minä en hanki joulukuusta. Sairaala luopui aidoista kuusista ja henkilökunnan jouluateroista säästöohjelman vuoksi jo muutama vuosi sitten. Näillä toimenpiteillä pelastetaan julkinen terveydenhuolto. Töissä yksi myönsi aina varastavansa kuusen, muut hankkivat sen laillisesti. Yksi rikollinen lymyää muuten puhtoisessa joukossamme.
Luin Hesarista jutun Johanna Rusasesta ja ymmärsin, että laulajaksi kehittyminen vie vuosia. Miksi siis olettaa, että olisi hetkessä valmis kirjoittaja tai lääkäri. On tietysti niitäkin, jotka ovat niin lahjakkaita, että selviävät vähällä. Isälläni on tallessa opiskeluaikaisia mustia vahakantisia vihkoja täynnä pieniä piinallisen siistejä numeroita. "Kun ei ole lahjakas, on oltava ahkera" hän sanoi. Lahjakkaatkin tekevät lopulla paljon töitä, sen olen saanut huomata.
On yllättävän monia taiteilijoita, jotka ovat pärjänneet useammalla taiteen alalla, kuten Tove Jansson, Hannu Väisänen ja Reidar Palmgren. Vähän olen kateellinen. Toisaalta minä saan aherrukseni palkaksi säännölliset hyvät tulot, eikä tarvitse murehtia riittävätkö rahat kaikkeen tarpeeelliseen. Sen verran on aikoinaan saanut rahan puutteesta kärsiä ja muiden ihmisten köyhyyttä seurata, että siiihen pystyn samaistumaan. Pian alkaa uusi kalenterivuosi, jolloin moni voi aloittaa vihdoin kalliin lääkkeen, lääkitystä ei kannata loppuvuodesta käynnistää, sillä silloin joutuu sen omavastuun maksamaan vaivaisesta parin kuukauden avusta. Systeemi on potilaan kannalta järjetön.
Minä en hanki joulukuusta. Sairaala luopui aidoista kuusista ja henkilökunnan jouluateroista säästöohjelman vuoksi jo muutama vuosi sitten. Näillä toimenpiteillä pelastetaan julkinen terveydenhuolto. Töissä yksi myönsi aina varastavansa kuusen, muut hankkivat sen laillisesti. Yksi rikollinen lymyää muuten puhtoisessa joukossamme.
Luin Hesarista jutun Johanna Rusasesta ja ymmärsin, että laulajaksi kehittyminen vie vuosia. Miksi siis olettaa, että olisi hetkessä valmis kirjoittaja tai lääkäri. On tietysti niitäkin, jotka ovat niin lahjakkaita, että selviävät vähällä. Isälläni on tallessa opiskeluaikaisia mustia vahakantisia vihkoja täynnä pieniä piinallisen siistejä numeroita. "Kun ei ole lahjakas, on oltava ahkera" hän sanoi. Lahjakkaatkin tekevät lopulla paljon töitä, sen olen saanut huomata.
On yllättävän monia taiteilijoita, jotka ovat pärjänneet useammalla taiteen alalla, kuten Tove Jansson, Hannu Väisänen ja Reidar Palmgren. Vähän olen kateellinen. Toisaalta minä saan aherrukseni palkaksi säännölliset hyvät tulot, eikä tarvitse murehtia riittävätkö rahat kaikkeen tarpeeelliseen. Sen verran on aikoinaan saanut rahan puutteesta kärsiä ja muiden ihmisten köyhyyttä seurata, että siiihen pystyn samaistumaan. Pian alkaa uusi kalenterivuosi, jolloin moni voi aloittaa vihdoin kalliin lääkkeen, lääkitystä ei kannata loppuvuodesta käynnistää, sillä silloin joutuu sen omavastuun maksamaan vaivaisesta parin kuukauden avusta. Systeemi on potilaan kannalta järjetön.
perjantai 20. joulukuuta 2013
Kakka rannalla
Käväisin Metso kirjastolla kuuntelemassa sympaattista Aino Vennaa. Odottelimme nuorta naista ja hänen yhtyettään melko pitkään, sillä porukan matkaa hidasti reitin varrella sattunut ketjukolari. Odotellessamme kirjastohemmo soitti Vennan mielimusiikkia mm. Elvistä, Billie Hollidayta ja Talking Headsia ja luki Vennan suosikkikirjaa Daniil Harmsin Sattumia, joka on minunkin mielitiettyni. Hauska ajatus, että lainattavaksi oli kerätty Vennan mielikirjoja, musiikkia ja elokuvia. Tuli hinku laatia omia listoja. Listat ovat ihania.
Metso, jonka vähän haljua kylmää arkkitehtuuria alkuun vierastin, on nykyään suuri suosikkini. Voisin käydä halaamassa rakennusta, jollei se olisi muodoltaa kovin hankalasti halattavissa. Miltä näyttäisi keski-ikäinen nainen, joka olisi levittänyt kätensä Metson ulkoseinää vasten ja painanut poskensa sen kylmään karkeaan pintaan ja joka sanoisi "minä rakastan sinua Metso". Kirjaston laajeneminen yleistaidelaitokseksi on hieno juttu: musiikkia, elokuvia, taidenäyttelyitä, runotapahtumia, kahvila jne. Eikä enää tarvitse olla ihan hiljaa, paitsi tietysti lukusalissa.
Join tänään töissä lasillisen punaviiniä, jota oli pikkujouluista jäänyt. Puolikasta tonkkaa ei voinut hukkaankaan heittää. Potilaita en humalassa katsonut. Eettiseen toimikuntaan tarvitaan lisäselvityksiä, mutta ei ihan mahdottomia. Saan hetken huilata ja lukea "Kakkaa rannalla" (sanoin lukevani Murakamin kirjaa "Kafka rannalla" jolloin vieraani kuuli nimen väärin). "Kakka rannalla" olisi hyvä kirjan nimi. Lapset ovat aina olleet innostuneita kakkajutuista, mikseivät aikuisetkin. Siinä saattaisi olla mahdollisuuteni punnertaa suomalaiseen kirjalliseen maailmaan.
Metso, jonka vähän haljua kylmää arkkitehtuuria alkuun vierastin, on nykyään suuri suosikkini. Voisin käydä halaamassa rakennusta, jollei se olisi muodoltaa kovin hankalasti halattavissa. Miltä näyttäisi keski-ikäinen nainen, joka olisi levittänyt kätensä Metson ulkoseinää vasten ja painanut poskensa sen kylmään karkeaan pintaan ja joka sanoisi "minä rakastan sinua Metso". Kirjaston laajeneminen yleistaidelaitokseksi on hieno juttu: musiikkia, elokuvia, taidenäyttelyitä, runotapahtumia, kahvila jne. Eikä enää tarvitse olla ihan hiljaa, paitsi tietysti lukusalissa.
Join tänään töissä lasillisen punaviiniä, jota oli pikkujouluista jäänyt. Puolikasta tonkkaa ei voinut hukkaankaan heittää. Potilaita en humalassa katsonut. Eettiseen toimikuntaan tarvitaan lisäselvityksiä, mutta ei ihan mahdottomia. Saan hetken huilata ja lukea "Kakkaa rannalla" (sanoin lukevani Murakamin kirjaa "Kafka rannalla" jolloin vieraani kuuli nimen väärin). "Kakka rannalla" olisi hyvä kirjan nimi. Lapset ovat aina olleet innostuneita kakkajutuista, mikseivät aikuisetkin. Siinä saattaisi olla mahdollisuuteni punnertaa suomalaiseen kirjalliseen maailmaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



