keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Masentunut anopinkieli

Työrupeamani loppui virallisesti reilut kaksi tuntia sitten. Tuolla kellonlyömällä nukuin, joten en huomannut sen  päättymistä.

Luen Murakamin romaania "Kafka rannalla". Kirjassa Takano valmistaa aamiaiseksi paprikamunakasta, johon minulle tuli välitön halu. Onneksi jääkaapista löytyi paprikaa, joten saatoin nauttia munakasta tänä aamuna. Kirjassa on yli 600 sivua, mutta se on nopealukuinen. Olisin varmasti pitänyt kirjasta enemmän alle kaksikymppisenä, jolloin olisin ominut sen kummallisen maailman epärömättä.  Nyt minua vaivaa välillä sellainen "onko kirjailija ihan tosissaan, vai nauraako hän lukijalle, joka ostaa kirjan kreikkalaiseine tragedioineen ja kissoille puhuvine miehineen ja taivaalta satavine iilimatoineen". Maagista realismia, itsensä etsintää, nuorten juttuja, jotka sopivat erinomaisesti keski-ikäisillekin, jos onnistuu potkaisemaan sivuun jämähtäneen asenteen. Kielikuvat ovat välillä kuluneita "kuin aavalla merellä ilman ankkuria ajelehtiva laiva". Tuosta kliseestä meni todennnäköisesti Nobel-palkinto.

Ostan joka vuosi eteisen seinälle uuden taidekalenterin, viime vuoden taiteilija oli Andy Warhol ja tänä vuonna ihmettelen Salvador Dalin taidetta. Tammikuun kuva ei lupaa seesteistä vuotta.

Istun television ääressä ja aion ainakin hetken katsoa Ville Haapasalon ohjelmaa Venäjältä. Tunnen rakasta naapuriamme todella huonosti.

Moni on varmaan sydän syrjällään miettinyt mitä viherkasveilleni kuuluu, joten jatkan suosittuja viherkasvikatsauksiani. Anopinkieli on vaipunut talvimasennukseen ja sen ryhti on painunut hienoiseen kumaraan. Orkidean olen nostanut hyllylle turvaan Kertun hyökkäyksiltä, enkä vielä tiedä miten se tulee paikanvaihtoon reagoimaan. Amaryllis puhkeaa kohta valkoiseen neitseelliseen kukoistukseensa. Nakano puhuu kissoille, minä puhun Kertulle. Miksei amarylliksellekin voi puhua, tosin se on niin herkässä kahitysvaiheessa, ettei elämän karuja puolia kannata vielä kertoa, niistä puhutaan anopinkielelle. Mahdollisesti se on siksi vaipunut katatoniseen depressiiviseen tilaan.Kukat eivät ole toistaiseksi vastanneet minulle, eikä sen puoleen Kerttukaan, siinä mielessä ei tarvitse vielä huolestua.

tiistai 31. joulukuuta 2013

Hyvää uutta vuotta ja hyvästi Seurahuone

Ulkona paukkuu, mutta ei minua pelota. Tulin äskettäin kotiin päivystyksestä ja nyt istun täällä kolmannen asteen lähtövalmiudessa jos vaikka kutsu käy. Tämän tason valmiustilassa ei ryhdytä sellaisiin toimiin kuten pyykin pesu (saattaisi keskeytyä), rauhoittuminen, viinin nauttiminen tai kodin ulkopuolella liikkuminen. On järkevää valmistautua siihen pahimpaan vaihtoehtoon niin ei suuremmin pety.

Päivystyksessä näytti rauhalliselta, joten nyt sinne kannattaa mennä jos aikoo. Ei joudu kauan odottelemaan. Kun vielä päivystin yöllä paikan päällä, en katsonut hyvällä niitä, jotka tulivat hoidatuttamaan itseään klo kaksi aamuyöstä "koska tähän aikaan ei ole jonoja".

Näissä olosuhteissa en aion luvata kenellekään mitään, kaikkein viimeiseksi itselleni. Ensi vuonnakin stressaan, jätän hommat viime tippaan, nukun huonosti, syön hyvin, luen edellisen päivän sanomalehteä, pyöräilen, teen tiibetiläiset riitit (en uskalla lopettaa). Sen sijaan en aloita poppanan kudontaa, en keitä kuningatarhilloa, enkä pyyhi yläpölyjä.

Seurahuone on tänään viimeistä iltaa auki. Ravintola on niitä harvoja, joissa bändi soittaa tanssimusiikkia, naisten helmat liehuvat ja miehet pukeutuvat kauluspaitaan (talvella pitkähihaiseen ja kesällä lyhythihaiseen). Kävin siellä muutamaan kertaan työkaverini kanssa pikkujoulujen jatkoilla. Työkaverini on sairaanhoitaja, kolmen lapsen äiti ja alansa huippuammattilainen. Isuimme baaritiskillä, jolloin eräs mies lähestyi työkaveriani. Mies halusi tarjota H:lle juotavaa ja H halusi tietysti kossujaffan, joka on hänen mielijuomansa. Mies kysyi "Mitä sää teet?" H vastasi silmäripsiään räpytelleen "Opiskelen teologiaa". Miehen käytös muuttui jotenkin astetta kunnioittavammaksi. Hän poistui melko pian kossujaffaa siemailevan kauniin teologian opiskelijan kyljestä.




maanantai 30. joulukuuta 2013

Totta

Yritän vältellä tutkimussuunnitelman korjaamista, joten kirjoitan tänne, vaikka eilen päätin, että  päivitän blogia vain joka toinen päivä. Vapaapäivinä teen muita kirjoitushommia tai oikeammin tämä blogipäivä on se vapaapäivä. Olen kuitenkin riippuvaisempi tästä kuin aamun Hesarista ja se on paljon se.

Facebookissa meitä keski-ikäisiä alkaa lapsettaa. Laitamme googlen ennustamaan ensi vuotta kirjoittamalla hakuun "oma nimi ja saa". Nyt blogiinikin on päädytty haulla "Kerttu saa". Piti tietysti kokeilla: "Heidi saa ihailijalta tekstiviestejä", "Heidi saa näpäyksen pitkille kynsilleen" ja "Heidi saa vatsanväänteitä". Minulla on onneksi sairaalahygieniamääräysten mukaiset tynkäkynnet.

Kaikki leviää somessa nopeasti kuin norovirus. Ensi Juhannuksena tuleva sulhanen löytyykin iPadista, eikä tarvitse enää kirmailla ilkosillaan ympäri ketoja ja nukkua horsmat pieluksen alla. Kuka on keksinyt, että kukat on noukittava alasti?

Osallistuin viime kesänä Taija Tuomisen romaanipajaan Orivedellä, joten minua kiinnosti hänen kirjansa "Minusta tulee kirjailija". Meni aikaa ennenkuin sain sen tilattua, kirjakaupat eivät teosta myy, ei ainakaan kauppa, jossa kävin. Luin oppaan nopeasti ahmimalla ja se oli varsin viihdyttävä vaikkei nyt niin tosissaan kirjailijaksi pyrkisikään. Kirjassa käytiin läpi kirjoittamiskoulutusta, palautetta, kustantamojen hylkykirjeitä, kirjan markkinointia ja hyvinkin omakohtaisia kokemuksia romaanin kirjoittamisesta ja siitä mitä kirjan julkaisemista seuraa. Miten helposti kaikkea kirjoitettua pidetään kirjailijan omina kokemuksina. Ehkä tämä on jotenkin pinnallista ja naivia, mutta oikeastaan kaikkein mielenkiitoisinta oli lukea oppaan kirjoittajan omista kokemuksista.

Aamulehdessä haastateltiin hiljattain Torsti Lehtistä. Mies on elänyt mielenkiitoisen elämän, ollut kymmenissä ammateissa ja asunut monessa maassa. Aamulehden toimittajaa kiinnosti miehen uudesta romaanista erityisesti ja oikestaan ainoastaan se, oliko kaikki varmasti tapahtunut kirjailijalle itselleen.

On siis ihan sama mitä kirjoittaa, kaikki luulevat, että joka sana on totta. 


sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Sitä samaa, sisältää bonusmateriaalia

Emäntä mököttää, sillä aamulla Hesarin sijasta postiluukusta tipahti Aamulehti. Joidenkin päivä on pienestä kiinni. Minusta tällainen katastrofi tuntuu vaihtelulta. Emännän elämä on lehtiasian takia suistunut raiteiltaan, joten minä raportoin oman vuoteni kulun.

Kertun vuosi 2013

Nojatuolien repiminen alkaa olla melkolailla suoritettu, epäilen saavani tehtävän päätökseen ensi vuoden kuluessa. Työni vaatii melkoista pitkäjänteisyyttä. Seuraava suurehko projekti on sohvan kynsiminen, olen tehnyt sen käsinojiin koekynsintöjä ja suunnitellut strategioita. Erittäin mielenkiintoinen työrupeama on edessä.

Kulinaarisesti vuosi on ollut melko aiemman kaltainen. Olen keskittynyt syömään kala- sekä siipikarjasäilykkeitä. Punaista lihaa vältän, se ei sovi herkälle vatsalleni.

Pidän kuntoani yllä tekemällä tiukkatahtisia spurtteja, jotka olosuhteiden pakosta ovat lyhyehköjä. Odotan innolla kesää, jolloin pääsen jahtaamaan kärpäsiä. Niiden liha on miedon pähkinäisen makuista.  Ulkoilmaa välttelen, sillä aurinko ei tee hyvää hipiälle. Sisuskalujen kunnosta huolehdin säännöllisillä oksenteluilla. Olohuoneen matto on paras oksennusalusta!

Laaja ystäväpiirini koostuu eri taiteenalojen huipuista ja politiikan vaikuttajista. Sain kutsun linnan juhliin, mutta en viitsinyt mennä, sillä Tampere talo on hieman rahvaanomainen makuuni. Facebook-ystäviä on kertynyt 4523.

Mielilukemistani ovat tänä vuonna olleet elämänkerrat ja hotkaisimpa kirjallisena välipalana Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Suomennos on ikävä kyllä niin epätarkka, että luin teoksen alkukielellä. Ei hassumpaa. Olen virkistyksekseni kirjoitellut Google-runoutta, Poesia julkaisee äitienpäiväksi.

Emäntä nosti orkidean hyllylle ulottumattomiini. Sen kukkavanat tarjosivat kivaa nakerreltavaa, mutta ei voi mitään. Tuskin se kasvi siellä kauaa elää, kaipaa valoa.

Mitäpä tässä muuta. Jos kaipaatte lyhyttä synteesiä, niin vuoteni voinee tiivistää kahteen sanaankin: sitä samaa.

Lisään perään runoni "minä olen messut 2013"

minä olen messut 2013

minä olin sekaisin ja mokasin kaiken
minä olin ehkä yksinäinen mutta en yksin
minä olin tulehen tuijottaja
  

minä olen sinä olet
minä olen muistanut
minä olen lehti
minä olen lyrics
minä olen monta
minä olen messut 2013
 

lauantai 28. joulukuuta 2013

Vuosi 2013

Hieman kirjoituskaveriani lainaten teen synteesin vuodestani (hän teki vähän vastaavan Facebookissa)

Vuosi 2013 (kirjoitettu Tampereella tarrapapiljotit päästä sojottaen)

Ostin kahdet lenkkitossut ja liikuin vähemmän kuin koskaan. Lihasvoimani eivät kehittyneet vaikka jouduin kuuntelemaan kuntosalilla tekopirteitä radio-ohjelmia ja kovaäänistä ähkimistä.

Lomaa pidin paljon ja töitä tein sitäkin enemmän. En haluaisi päivystää, mutta päivystin silti. Narsistinen kunnianhimoni ajoi minut yhdistykseni puheenjohtajaksi, hommaan, johon minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tai suurta intohimoa.

Ystävät ovat pysyneet samoina, en ole kumma kyllä onnistunut ketään tänä vuonna suututtamaan. (Kävin tässä välillä suihkussa ja muistin, että yhden ihmisen olen suututtanut siinä määrin, että hän teeskentelee, ettei näe minua, joka on hieman hankalaa, sillä minä näen hänet). Facebook-ystävien joukko on lisääntynyt kuudella. Lapsiani olisin halunnut tavata enemmän, mutta onneksi sain viettää aikaa heidän seurassaan. Sähköpostikirjeenvaihto parin blogini lukijan kanssa on tuonut paljon iloa.

Olen viettänyt liiallisesti aikaa netissä. Syytänyt facebookiin tekonokkelia sutkauksia ja odotellut tykkäämisiä ja pävittänyt blogia lähes joka päivä. Olin Helsingin sanomien vuoden paras blogi ehdokkaana, mutta en pääsyyt finalistien joukkoon. Kuka ne muuten valitsi? Syylliset esiin!

Olin toiseen kertaan Oriveden opistolla viikon kirjoituskurssilla, vaikka olin jo päättänyt, etten sinne enää mene. Humalainen mies pyöräili minua vastaan Oriveden keskustan raitilla  ja huudahti "Onpa kaunis nainen!" (vuoden kohokohta!) ja sain positiivista palautetta tuotoksisitani (kukapa ei olisi saanut). Sittemmin olen käyttänyt paljon aikaa kaikkeen muuhun ja liian vähän käsikirjoitukseeni.

Matkustin La Palman saarelle patikoimaan, kärsin flunssasta ja nousin mäkiä ylös ja alas, vaikka järkevämpää olisi ollut maata peiton alla. Osallistuin kongressiin Madridissa ja tein muutamia pienempiä matkoja.

Vaikuttavin lukuelämys oli tietysti Karl Ove Knaugårdin Taisteluni osat yhdestä kolmeen. Teatterissa nautin taas kerran Sirkku Peltolan tekstistä (Ihmisellinen mies) ja klassikoista (Kom-teatterin Tsehov- tulkinta Kolme sisarta, Tampereen teatterin Lokki ja Shakespearin Hamlet ja tietysti Les Miserables). Kuulin Patti Smithiä ja Neil Youngia sekä Tamprereen filharmoniaa. Elokuvista jäivät mieleen ne viimeiset, vaikka paljon muitakin olen nähnyt, eilen itkin kun katsoin elokuvan A Late Quartet.

Mitäpä muuta kertoisin? Olen keittänyt vähintään kolmetsadat aamukahvit, leiponut kolme kakkua, kerännyt sankollisen mustikoita, neulonut kolmet villasukat  (huono villasukkavuosi), herännyt pari kertaa krapulassa, tanssinut, nauranut ja itkenyt, ostanut liikaa vaatteita ja kirjoja. Mikä sitten on liikaa, enemmän olisin voinut lukea ja kirjoittaa. Ei ole satanut ankeriaita eikä iilimatoja, mutta kaikenlaisilla ilmoilla olen pyöräillyt töihin.

Vastapäiseen taloon on tehty vuoden ajan julkisivuremonttia, en havaitse mitään muutosta. Jospa talo vaan pakattiin muoviin ja sittemmin riisuttiin.

Lopullinen synteesi: Kaikki edistyy hitaasti, aika vaan kuluu nopeasti. Aiemmin oli toisin päin.



perjantai 27. joulukuuta 2013

Solidaarinen sinkku

Olen suhannut pyhät junilla edestakaisin. Eilen sain junaan lipun: vaunu käsine, paikka kynttilä ja golfmaila. Sama paikka arpoutui minulle myös keskiviikkona. Luin lehdestä muistikouluttajasta, jonka nimen olen ikävä kyllä unohtanut. Hän kehotti muuttamaan numerot konkreettisiksi, jotta ne painuisivat paremmin mieleen. Käsine on siis viisi, kynttilä yksi ja golfmaila yhdeksän.

Muistikouluttaja (Vannas?) opettaa painamaan ihmisten nimet mieleen samaan tapaan. Kun pöydällinen ihmisiä esittäytyy toisilleen, en muista jälkeenpäin ainoatakaan nimeä. Tilanne on minulle liian vauhdikas ja jännitän omaa esittäytymistäni niin, etten ehdi muita kuunnella.

Luin eilen Sinikka Nopolan kirjan "Likka, äite ja rouva Obama". Siinä likka pitää äitiään pinnallisena. Äiti kysyy ihmisiltä mitä heille kuuluu. Likan mielestä ihmistä lähemmäksi pääsee kysymällä "Mikä on ollut sun suurin kärsimys elämässä?":

Kuten likka minäkin aion ilmoittaa olevani sinkku solidaarisuudesta toisia sinkkuja kohtaan. Olisihan se muille kova paikka jos löytäisin ihanan miehen ja saisin komeat häät, pukeutuisin valkoiseen hääpukuun, pitkään huntuun ja käyttäisin muiden harmiksi kookasta timattisormusta.

En ole päässyt entisestä miehestäkään eroon, näin hänestä taas viime yönä unta. T kertoi jäävänsä sairaslomalle ja minä olin unessa kamalan loukkaantunut, sillä hän ei ollut kertonut asiasta minulle mitään ja toisekseen olin kateellinen hänelle, koska hänen ei tarvinnut raataa töissä. Minkälainen ihminen on kateellinen toisen sairaslomasta?

Eilen illalla televisiosta tuli dokumentti Sara Hildenistä. Sara Hildenin ja Erik Enrothin tarina on kiehtova, siitä voisi tehdä hienon fiktiivisen elokuvan.