Fifty shades, rapsutettu

Emäntä tiskaa astioita. Tekee sille oikein hyvää. Kun vaan viitsisi pestä kunnolla, sillä edellisen päivän aterian jäänteet lautasella pilaavat makunautinnon. Astianpesukone on turha laite.

Täällä on käynyt paljon ihmisiä vesivahinkoa ihmettelemässä. Se ensimmäinen mies (jolla oli komea nenä) oli miellyttävin. Vilkaisi vain lyhyesti keittiöön ja ryhtyi rapsuttamaan minua. Istuin eteisen lipaston päällä ja kehräsin ihan armosta. Sillä oli mukavat sormet. Siistit kynnenaluset.

Seuraava huoltomies kävi kahdesti. Seurasin tilannetta sängyn alta. Ei onneksi viipynyt pitkään.

Eilen kävi nainen, joka tutki vesivahinkoa kaikkein tarkimmin ja otti kuvia tärveltyneestä lattiasta, vaikka yleensä kaikki valokuvaavat minua. "Ihanat tassut!" ne sanovat. Laadukas kamera sillä oli.

Minä en keittiöön mene. Raavin vain hyväkuntoista kuivaa materiaalia. Ei kai pehmeä puu tarjoa haastetta tällaiselle ammattilaiselle.

Lähetin eilen romaanikäsikirjoitukseni neljään kustantamoon, kolmesta oli tullut jo yön aikana myönteinen vastaus. Romaanini "Fifty shades, rapsutettu" tulee joulumarkkinoille.

Emäntä heittäytyi sohvalle. Ei siihen. Kannattaisi lähteä ulos. Minua vähän jo ramaisee, sillä vietän niin villiä yöelämää. Ei siitä enempää, ostakaa "Fifty shades, rapsutettu":

Vesivahinko vol.2

Tekninen isännöitsijä (lyhennän sen tähän TI) kävi tänään tutkimassa vesivahinkoani. Hän mittasi kosteutta lattian pinnasta ja kirjoitti lukuja muistiin. Nainen konttasi keittiön lattialla ja otti valokuvia. Hän löi keittiön lattiaan kaksipiikkisen anturin ja merkitsi lukuja ruudulliseen vihkoon. TI mittasi keittiön ja olohuoneen (suora yhteys keittiöön) pinta-aloja ja piirsi niistä kaavioita. Lopulta hän irroitti vanhan parketin paloja tiskipöydän alta ja leikkasi alta löytyvään korkkimattoon palkeenkielen ja totesi korkkimaton alla olevan tasoitemateriaalin märäksi.

Olisin pessyt keittiön lattian jos olisin arvannut naisen konttaavan pitkin lattioita. 

Periaatteessa kostean alueen pinta-ala ei ole kovin suuri, mutta sen syvyydestä ei tiedetä vielä paljonkaan. On mahdollista, että työmiehet tulevat jo tällä viikolla mullistamaan keittiöni. Lattia on purettava ja alakaapit irroitettava ainakin toiselta seinustalta. Voi olla, että teetän samalla keittiööni remontin. Tuo yllä oleva kuva näyttää lohduttomalta TI:n mylläämisen jäljiltä.

Tarkemmat tiedot astianpesukoneesta puuttuvat edelleen, sillä kone on kierrätyskeskuksessa, jonne nopealiikkeinen huoltomies sen raijasi.

Kirjoitusopettajamme on lukenut tekstejämme ja antanut kaikille kovin kannustavia kommentteja ja hyviä korjausehdotuksia. Vaikka tiedän, että hän on ihan yhtä ystävällinen  ja kannustava meille kaikille (se on ilmeisesti hänen strategiansa), niin kommentit saivat silti minut niin hyvälle tuulelle, että tein korjaukset tuosta vain. Olen vuorotteluvapaan jälkeen karttanut käsikirjoitukseni avaamista kuin epäilisin löytäväni sieltäkin myrkyllistä sädesienikasvustoa.

Vesivahinko

Viime viikolla huomasin siivotessani (kannattiko siivota?), että astianpeukoneen vasemman etukulman alla on märkää mustaa möhnää. Päättelin heti, että tämä on vesivahinko, jota olen oikestaan odotellut. Olen vesivahinkoihmisiä ja hometaloihmisiä. Mietin vedänkö puoleeni homeasumuksia vai vetävätkö homeasunnot minua puoleensa.

Soitin seuraavana päivänä huoltomiehelle, joka tuli asiaa arvioimaan. Hän katseli tilannetta pää kallellaan ja arveli, että astianpesukoneesta on saattanut vuotaa vettä lattialle. Miehen nenä näytti hieman pakurikäävältä, mutta mies oli ystävällinen. Hän seisoi pitkään eteisessä ja rapsutti Kerttua ja Kerttu kehräsi tyytyväisenä.  Mies sanoi, että seuraavana päivänä tulee toinen mies tutkailemaan asiaa tarkemmin.

Seuraavana aamuna saapuikin toinen huoltomies, jonka nenä näytti nenältä, mutta mies tuoksui tuhkakupilta. Hän vilautti taskulampun valokeilaa asianpesukoneen alla ja totesi, ettei mitään vikaa löydy ja poistui paikalta.

Tein selventäviä tutkimuksia tunkemalla keittiöveitsen lastulevykaapin alasauman väliin ja väänsin varovaisesti, jolloin kaapista irtosi pala, joka oli vetinen. Hassua, että lastulevystä voi puristaa vettä kuin sienestä.

Soitin uudestaan isännöintitoimistoon ja huoltomiehelle (joka tuoksahti tuhkakupilta, mutta jolla oli tavallinen nenä). Huoltomies saapui seuraavana päivänä, irroitti astianpesukoneen ja pyynnöstäni roskiskaapin alaosaa peittävän lastulevypalan. Lattia oli märkä. Irroittelin itse päällimmäiset laudat (minulla ei ole mitään pyökaluja), mutta  ne oli todella helppo saada pois ihan sormin. Alta löytyi mustunut, pehmeä parketti, jonka alta pilkotti (pikkuisen hakkasin vasaralla, minulla on siis vasara) pilkotti märkä korkkimatto.

Kaiken tämän jälkeen tein ilmoituksen vakuutusyhtiöön. Nettilomakkeeseen olisi pitänyt merkitä astianpesukoneen merkki ja malli. Huoltomies kuitenkin vei koneen, joka oli minusta aika yllättävää. En ollut koskaan kiinnittänyt huomiota koneen merkkiin ja sen olivatkin entiset asukkaat ostaneet. Soitin tuhkakupilta haisevalle huoltomiehelle, joka kertoi vieneensä koneen kierrätykseen ja käyvänsä katsomassa löytyykö se vielä sieltä. Mitään ei ole kuulunut.

Soitin tänään taas isännöitsijätoimistoon ja sihteeri sanoi, ettei tekninen isännöitsijä (jonka piti tulla kotikäynnille ja josta käytän jatkossa lyhennettä TI) ole paikalla. Kun kovensin ääntäni ja tiukensin äänensävyäni, sihteeri totesi "Hän taisikin juuri tulla paikalle, annan hänelle puhelimen". TI sanoi olevansa kovin kiireinen, sillä oli tullut tänään lomalta töihin. Sanoin, että minulla on aikaa torstaihin, sitä ennen on tultava paikalle. TI soitti äsken ja lupasi saapua huomenna lattiaani ihmettelemään.

Oma koti on jotenkin herkkä asia. Vesivahinko on melkein kuin joku paikka itsessä falskaisi ja taipeissa olisi mustaa homeista mönjää, joka ei lähde pesemällä. Kukaan ei valmista ihmistä tällaiseen vastoinkäymiseen, joka on tietysti sinänsä globaalisti arvioiden mitätön. Onneksi olen saanut asiantuntevaa taustatukea.

Viimeinen pinnistys: Tampereen teatterikesä

Astun teatterin lämpiöön, halaan läheisiä ihmisiä, saan ja vastaanotan poskisuudelmia, vieraimmille vain nyökkään, ystävien kanssa keskustelen näkemistäni esityksistä (olen tavannut yhden noista rennon tyylikkäistä lämpiön tungoksessa sukkuloivista kulttureilleista pariskunnista aiemmin juhlissa ja vaihtanut heidän kanssaan muutaman sanankin ja nyt yritän säälittävästi tervehtiä heitä, mutta eivät he tunne minua). Seison siis orpona kaiken keskellä: tuolla katselee toisiaan silmiin pariskunta, miehellä tyylikäs parta, tuolla keskustelee ystävättäriensä kanssa nainen, jolla on ollut jokaisessa näytöksessä yllään oranssi pellavajakku ja tuolla  nojaa seinään mies, jolla on farkkuliivi ja harmaa poninhäntä.

Eino Salmelaisen näyttämöllä esitettiin hollantilaisten tekemä näytelmä Bebop Story. Salakuuntelin esityksen jälkeen kahta naista, jotka sanoivat "Miksi tällainen näytelmä on tänne valittu?". Minä pidin absurdista esityksestä. Neljä vähän hassusti pukeutunutta lahjakasta nuorta miestä lauloi ja soitti jazz-musiikkia, sekä kertoi pieniä irrallisen tuntuisia tarinoita. Meille opetettiin miten syntyy Bebop-rytmi, yksi näyttelijä soitti kahta trumpettia samanaikaisesti ja yksi rakasteli pystybassoa. Viimeksi mainittu episodi sai minut nauramaan vapautuneesti. Näyttämölle kannettiin täytetty saksanpaimenkoira. Turha minun on yrittää selittää. Ehkä kyse oli lopulta rakkaudesta musiikkiin.

Vasta jälkeenpäin luin näytelmän kertovan legendaarisen jazz-trumpetisti Chet Bakerin elämästä (1929-1988). Mies oli lahjakas ja kaunis, mutta toisaalta huumeriippuvainen. Ohjelmalehtisessä mainitaan, että näytelmän konsepti ja musiikki ovat Lars Dobermanin (kollektiivi), ohjaaja on Jeek ten Velden ja näyttelijät Reinout Scholten van Aschat, Matthijss van de Sande Bakhuyzen, Mattiass van de Vijver ja Jip van den Dool.

Olisi hauska esittäytyä "Olen Matthijss van de Sande Bakhuyzen".

Neljä miestä huseerasi käytännössä koko ajan näyttämöllä, jonka lavasteina toimi maalattu lautahäkkyrä, lisäksi oli tietysti soittimia, joita nuo multitalentit miehet soittivat. Suomen- ja englanninkielinen teksti roikkui melkein näyttämön katossa, joten on hankala seurata tekstiä ja näyttämön tapahtumia samaan aikaan.

Ymmärryspisteet ***
Muut pisteet ****

Kuva Ben van Duin

Päivällä näin ohjelmateltassa suloisen barokkiyhtyeen nimeltään Cornucopia (Pekka Silen nokkahuilu, Louna Hosia viola da gamba, Solmud Nystabakk teorbi, Marianna Henriksson cembalo), esityksessä "Minä olin yö". Teorbi on suurikokoinen kielisoitin kuvassa oikealla, vaikka kyllähän te sen tiesitte.

On se kummallista, että joku voi hankkia elantonsa soittamalla nokkahuilua. Arvostukseni kyseistä sotinta kohtaan laski ihan turhaan kun soitimme sitä koulussa. Oma soittimeni oli mustaa muovia. Pekka Silen osasi soittaa nokkahuilua paremmin kuin minä.

Janne Marja-Aho lauloi ja mainiosti lauloikin. Mies oli pukeutunut mustiin shortseihin ja mustiin maiharikenkiin, valkoiseen paitaan ja mustiin liiveihin. Yleensä miehet näyttävät shortseissa typeriltä, mutta Janne Marja-Aho näytti niissä erittäin miehekkäältä. Katselin hänen jalkojaan hypnotisoituna. Oli varsin kuuma. Pohdin miten käy kun mies riisuu mustat kenkänsä, sukat saattoivat nimittäin olla melko hikiset. Jos joku mies kirjoittaisi katselleensa naislaulajan jalkoja koko konsertin ajan, sitä pidettäisiin törkeän seksistisenä. Sanottakoon, että katselun lisäksi Janne Marja-Ahon laulutulkintoja kuunteli todella mielikseen.

Nyt olen viikon ajan seurannut Tampereen teatterikesän esityksiä:

Belfast boy
Vanja-eno
Jotain toista
WOE
Vallankumous
Bebop Story

+  kaksi esitystä teltassa

Kannattiko? Ehdottomasti. Kun olen jo muutaman vuoden käynyt melko aktiivisesti teatterissa, voin sanoa, että videot ovat nyt out, muutama vuosi sitten niitä näkyi melkein jokaisessa näytelmässä (WOEssa tosin käytettiin nettiä, mutta se onkin uutta). Tosielämän kertomukset ovat muotia (Belfast boy, Jotain toista, Vallankumous ja Bebop story ja ehkä myös WOE). On vaikea laittaa näkemiäni näytelmiä mihinkään tärkeysjärjestykseen, mutta voimakkaimmin vaikuttivat kolme listassa ylimmäisenä olevaa esitystä.

Vallankumous

Teatterissa kävellään omalle paikalle sivuttain, selkä näyttämöön päin, samalla sanotaan "Anteeksi, anteeksi", vedetään vatsaa sisään ja puristetaan käsilaukkua kainalossa. Poistuessa portaikko ruuhkaantuu, bussiin ryntäävät ja muuten vain malttamattomat ponnahtavat pystyyn jo kesken ablodien ja poistuvat puolijuoksua kuin rintamakarkurit. Väliajalla jonotetaan viinilasillista (kuka nyt muistaa tilata väliaikatarjoilun) ja seistään vessajonossa. Näytöksen loputtua jonotetaan ulkovaatteita. Naiset, joilla on kohtelias tai nössö aviomies istuskelevat ja odottavat sillä aikaa kun puoliso hakee takin.

Nyt Työviksen narikka seisoi tyhjillään, sillä onhan kesä. Tampereen teatterikesä. Eilen näin viidennen varsinaisen teatteriesityksen Juha Siltasen kirjoittaman ja KOM-teatterin esittämän näytelmän Vallankomous.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin vuodelta 1917, jolloin Johan Boldtin (Pekka Valkeejärvi) johtama kristillis-kommunistinen väki valtaa Nikolain kirkon. Tilaisuudessa puhuu myös neiti Josefiina huttunen (Pirkko Hämäläinen). Muita henkilöitä ovat Huttusen mielenterveyttä arvioiva professori Christian Sibelius (Juho Molonoff), joka reppana jää aina säveltäjäveljensä varjoon, Carl Voss-Schrader (Niko Saarela) poliisipäällikkö, Liila Kotiranta (Vilma Melasniemi) muotiliikkeen myymälähoitaja ja neiti Huttusen ystävätär, rouva Perander (muotiliikkeen entinen myymälänhoitaja), jonka Huttunen alussa erottaa epäiltyään naista pellavien kähveltämisestä.  Sitten on vielä niin surkean huonoa savon murretta lässyttävä työmies Pieksämäeltä, Aarne Kanerva (Johannes Holopainen), jonka puhetta oli alkuperäisenä savolaisena kiusallista kuunnella. Mies saa kuitenkin kaiken anteeksi tanssittuaan ihanasti ja koomisesti punalipun kanssa.

Ennen väliaikaa pohjustettiin näytelmän henkilöitä ja välillä vähän haukotutti. Väliajan jälkeen näytelmä muuttui liiankin karnevalistiseksi, yleisöä laulatettiin (toinen puoli veisasi Suvivirttä ja toinen pauhasi Kansainvälistä), näyttämö täyttyi kertakäyttöastioilla, ihmiset ampuivat toisiaan summanmutikassa, kaatuivat maahan kuolleina, nousivat ylös ja taas ampuivat. Näytelmässä meni nykyaika ja mennyt ihanasti sekaisin, laulettiin Orpopoja valssi ja Die Roboter, otettiin selfie. Välillä tuntui, että laulettiin liikaakin, vaikka voiko laulaa liikaa?

Näytelmässä oli ihan oikea bändi (joka on aina kivaa) ja paljon musiikkia. Lavastus oli niukka, tyhjää tilaa, puhelinkoppi (?), mallinukke, punaiset portaat, jotka soivat hauskasti kun näyttelijät niissä kävelivät.

Pirkko Hämäläinen oli hyvä Huttusena ja Valkeejärvi Boldtina ja he tuntuivat oikeilta ihmisiltä. Kaiken kaikkiaan tämä näytelmä oli Pirkko Hämäläisen, hän istui näyttämöllä jo siinä vaiheessa kun etsimme paikkojamme katsomosta. Ai niin näytelmän ohjasi Lauri Maijala.

Tänään on viimeinen esitys, jonka katson (tai viimeiset, sillä niitä on kaksi). Teatteri vie hyvin ajatukset homeisesta keittiön lattiasta.

Ymmärryspisteet **** (olisinko ymmärtänyt neljän tähden edestä, jos en olisi lukenut käsiohjelmaa?)
Muut pisteet ****

Kuva Noora Geagea

WOE tätä teatteriväsymystä

Kärsin lievistä teatterin yliannosteluoireista, joita ovat vapina, istualleen nukahtelu ja tarve juoda piccolo-kuohuviinipulloja aina klo 20 ja 21 välillä.

Tänään katsoin Teatterimontussa hollantilaisten nuorten valmistaman näytelmän WOE. Ensin kolme nuorta käski meidän kuvitella, millaista on olla 6- tai 7-vuotias. Miten matalalta silloin maailmaa katsoimme, miten ruoho tuoksui nenään ja kuulimme vielä ihan korkeatkin äänet. Siinä vaiheessa vielä odotin, että jotain ravisuttavaa tapahtuu. Mutta näytelmässä vain vihjailtiin kaikenlaiseen epämiellyttävään: väkivaltaan, laiminlyöntiin ja hyväksikäyttöön.

Lopussa nuorten oli oikeastaan ilmoitettava, että nyt tämä loppui, muuten kukaan ei olisi tajunnut taputtaa ja lähteä kotiin laittamaan ruokaa.

Näytelmässä käytettiin nettiä, joka sekin vei jutun intensiteettiä alaspäin. Ihan kuin istut jonkun kanssa kahvilla ja se joku ottaa puhelimen esille ja menee facebookiin. Tässä käytiin mm. Google-earthissa.

Nuorille annan plussaa ja raikkaalle idealle. Teksti oli sitäpaitsi erittäin selkeä ja ymmärrrettävä.

Ymmärryspisteet *****
Muut *** ja plus tulee nuorille.

Kuva yllä Christopher Hewitt

Kävin ihan pikkuisen taiteiden yössä, vaikka mikä yö se on kun kaikki loppuu käytännössä kymmeneltä.

Poljin Sara Hildenille ja söin Cafe Saran terassilla Currywurstia. Hyvää.

Museossa on edelleen esillä kuvanveistäjä Erwin Wurmin näyttely, jonka olin jo nähnyt. Tällä kertaa Juha Hurme veti kirjallisen näyttelykierroksen. Ensimmäisessä huoneessa hän puhui taiteesta yleensä: on parempi tuijottaa tyhjää seinää kuin katsoa paskaa. Taiteen pitää hakata ennakkoluulot sairaalakuntoon! Seuraavassa huoneessa hän puhui jotain valokuvaamispakkomielteestä (laitoin heti kännykän piiloon). Siinä huoneessa, jossa patsaat ovat vetäneet villapaidanhihat jalkoihinsa, hän siteerasi Kafkaa. Litistyneiden autojen vieressä Hurme luki Jari Sarasvuon kirjaa "Sisäinen sankari" (siteeraus oli silkkaa v-tuilua). Makkaroiden kohdalla hän heittäytyi laiskottelevan makkaran viereen ja luki Oblomovia, tuulettavan lenkin kohdalla Immosta. Maapallon nielaissut mies inspiroi puhumaan luonnosta ja ihmisten tuhosta (luonto löytää uuden tasapainon). Lopussa Juha Hurme lauloi laulun litistyneen sängyn vieressä. En ikävä kyllä tehnyt muistiinpanoja, joten en muista kirjailijan ja teatterimiehen loistavaa opastusta kokonaisuudessaan.

Käväisin Metso-kirjastolla, mutta en jaksanut kuunnella runoilijoita, sillä siellä lausuivat runojaan taas ne samat tyypit. Kaikella kunnioituksella.

Ostin lopuksi Laukontorilta letun naistenpankkitoiminnan hyväksi. Se maistui hyvältä omatunnolta ja mansikkahillolta.

Elän teatterikäyntien välissä mielenkiintoista vesivahinkoepisodia, josta kirjoitan kunhan teatterikesästä selviän.