Pesukone

Pistäydyin pikkuisen päivystämässä. Lääkärit istuivat ja tuijottivat koneitaan kun saavuin paikalle. Minuun kohdistui ainoastaan lääketieteen opiskelijan innokas kirkas katse.

Katsoin kotiin tultuani peiliin eivätkä silmäni välkkyneet kirkkaina vaan näyttivät kyynisen sameilta lätäköiltä.

Ehdin vuoden tauon jälkeen lääkärien kahvihuoneeseen Costa Ricasta ja kekseistä nauttimaan. Vanhempi mieskollega päivitteli nuoren erikoistuvan hoikkaa olemusta ja kysyi hänen painoaan (48 kiloa). Seuraavaksi hän pohti minkä painoiselta naiselta loppuvat kuukautiset. Ihmisessä pitää olla jotain vikaa jos hän painaa liikaa tai liian vähän ja varsinkin alipainoiselle asiasta kehdataan huomauttaa (minäkin olen joskus tehnyt niin, anteeksi).

Pesukoneeni hajosi. Ennakoivia oireita oli esiintynyt jo jonkin aikaa, mutta en halunnut niitä huomata. Nyt digitaalisessa näytössä vilkkui F-12, eikä mitään tapahtunut. Kone ei ottanut vettä, ei pyörinyt, ei metelöinyt, ei tärissyt. Jouduin siirtämään likaiset vaatteet takaisin likavaatekoriin.

Inhoan rikkoutuvia kodinkoneita. Koskaan et tiedä kannattaako kone korjata vaikka toisaalta tuntuu, että jo ekologisestikin se olisi järkevää. Sitä paitsi koneiden rassaaminen työllistää korjaajat. Kuitenkin tulee paranoidinen olo, että minua huijataan ja rahastetaan liikaa.

Ensi viikolla lupasivat tulla. Tässä tilanteessa kuulemma priorisoidaan kylmäkoneet vaikka mielestäni minun pesukoneeni on se kaikkein tärkein.

Mitäpä muuta

Näin töistä palatessani lokinpoikasen. Lintu seisoi jalkakäytävällä huterine jalkoineen ja hentoine asfaltinvärisine höyhenineen. Se oli pikkuisen ruma, hölmön näköinen ja ihana ja minä otin siitä kuvan. Mietin jo montako tykkäystä siitä facessa ja instagramissa saan.

Lokin vanhemmat kirkuivat lähistöllä. Punaisen auton ikkunasta mies huusi "Hyvin antoi kuvata!"

Koskaan ihmiskunnan historiassa ei asioita ole kuvattu yhtä ahkerasti kuin nykyään. Omaa naamaa, ruoka-annosta, oluttölkkiä, kissaa, koiraa, keittiötä, olohuonetta, ruokalistaa, bändiä, pionipenkkiä, taulua ja lokinpoikasta.

Sain viimein luettua Heikki Kännön romaanin Mehiläistie. Siinä oli paljon henkilöitä ja liikuttiin vallattomasti ajassa edestakaisin. Aikamatkailtiinkin (siinä oli jonkinlainen aikakone). Menin ihan sekaisin, enkä muistanut kenestä on kyse. Missä ja milloin? Oikeasti eläneitä henkilöitä ja kirjailijan mielikuvitustuotteita. Joseph Beuys. Natseja, mehiläisiä ja mies, jolla oli päässään kahdet aivot. Pitäisi lukea koko romaani uudestaan. Jotenkin kirja oli kiehtova vaikka inhoan kaikenlaista okkultismia ja epäselvyyttä.

Mitäpä muuta. Vielä neljä aamua. 

Hävinnyt kortti

Perjantaina pukeuduin työtakkiin asiaan sen suuremmin keskittymättä. Teen monet arkiset asiat samalla tavalla. Takin taskuissa pullistelevat nuhruiset paperit, joiden tarkoituksen olen jo unohtanut, mutta en uskalla heittää silppuriin. Kannan taskuissa kyniä, stetoskooppia, pientä taskulamppua, hammastikkuja, EKG-viivainta ja muistitikkua.

Huusin kaikille huomenet ja menin avaamaan työkonettani. Huomasin, ettei rintataskussa roikkunut muovista koteloa, johon on työnnetty kuvallinen kulkukorttini sekä VRK-kortti, jota ilman töitä ei voi tehdä.

Nostin dramaattisen metelin, kiroilin, huusin "mistään ei tule mitään!", revin hiuksiani, kaivelin taskuni moneen kertaan, konttasin pukuhuoneen lattialla, muutkin konttailivat lattioilla (kaappien alla oli pölyä), laitoshuoltaja kävi perkaamassa roskat, mutta koteloa kortteineen ei löytynyt. Kotelossa on metallinen nipsu, jolla sen saa kiinnitettyä työvaateisiin, joten se ei ole mikään ihan huomaamaton.

Soittelin erinäisiä puheluita ja korttitoimistossa työskentelevä nainen lupasi tehdä minulle väliaikaisen kortin. Kävelin toimistoon, joka sijaitsee toisessa rakennuksessa. Tarvittiin ajokortti. Kävelin takaisin työpisteeseen ja palasin toimistoon. Sain väliaikaisen kortin ja uuden PIN-koodin. Nainen sanoi, että hän on kuullut monta tarinaa miten kortti saattaa hävitä tai tuhoutua. Eräs lääkäri oli tuonut näytille koiran syömän kortin riekaleet.

Lähdin iloisin mielin töihin. Hississä huomasin, että joku hiersi lapaluideni välissä. Työnsin käteni mekon kaula-aukosta ja vedin esille korttikotelon, joka oli liimautunut yläselän ihoon.

Unohdin vielä ajokorttini korttipisteeseen, mutta mitä siitä.

Vieläkö on villihevosia

Olen väsynyt, uupunut, poikki, puhki ja halki. En jaksanut raahautua Runopihalle.

Muut värjöttelevät mökeillä, Vaasalandiassa, Mäntän taideviikoilla, Provinssissa. Istuvat autossa, junassa tai lentokoneessa. Minä teen töitä.

Katsoin netistä Skamia ja itkin kun William ja Noora lopultakin päätyivät yhteen. Klassisissa rakkaustarinoissa rakkauden täyttymisen eteen kasautuu valheita ja väärinkäsityksiä, mutta lopussa rakastavaiset juoksevat toistensa syliin.

Skamissa on jotain hyvin tuoretta ja raikasta. Välillä ei tapahdu mitään. Rakastavaiset tuijottavat toisiaan, nuoret näpyttelevät viestejä kännyköillään, puhutaan juhlimisesta ja seksistä. Norjalaiset ovat ymmärtäneet taukojen tärkeyden.

Kuuntelin eilen Satahäme soi -tapahtumassa Maria Ylipäätä ja Marzi Nymania. Oli siellä kaksi muutakin muusikkoa, mutta heidän nimensä olen unohtanut. Konsertti järjestettin vanhalla tallinvintillä. Ensimmäinen setti oli liian älykästä minulle: Sävelletään runoilijoiden teksteihin mahdollisimman huonosti tarttuvia melodioita. Vessajonon jälkeen olikin ihanaa musiikkia. Breliä, Astor Piazzollaa ja muuta. Viimeiseksi (ennen niitä oikeita viimeisiä) Ylipää lauloi "Vieläkö on villihevosia", josta kehittyi rasittava korvamato.

Edessäni istuva mies kuvasi vähintään joka toisen kappaleen kännykälleen. Sisäinen mielensäpahoittajani inhosi näkökentässä heiluvaa kännykkää. Katsooko mies kotona noita surkeita tekeleitä vai kiusaako hän niillä lähiympäristöään? Kännykkämiehen vaimo istui ymmärrettävästi toisaalla, kävi vain väliajalla hakemassa miehen repusta huivin.

Suunnistusta

Kävin S:n kanssa osallistumassa maanantairasteille. Metsänreunaan ajettiin autolla, joita oli niin paljon, että tarvittiin mies ohjaamaan liikennettä. Reittikartta maksoi 7 euroa. Lähdön liepeillä myytiin suunnistamiseen sopivia vaatteita ja kenkiä.

S on kokenut suunnistaja. Hän on etsinyt rasteja kuusivuotiaasta.

Sain käteeni kompassin, jota pyörittelin S:n ohjeiden mukaisesti. S löysi suoraan rasteille ja yritti selittää, että ne kärpäsen kakan näköiset pisteet kartalla olivat kiviä. Hän kysyi välillä mihin suuntaan meidän pitäisi mennä (ikäänkuin ei olisi tiennyt) ja minä asetin kompassin napani korkeudelle ja huidoin kädelläni mihin mahdollisesti kuuluisi suunnata. Polkuja ei ole nimetty kuten kaupungin katuja ja siksi metsässä liikkuminen on epävarmempaa.

Rastit löytyivät sieltä mihin oli kokoontunut eniten ihmisiä.

Astuin suonsilmäkkeeseen ja suovesi imeytyi lenkkitossuihini ja sukkiini. Alipainoiset suunnistajat ohittelivat poluilla. Heidän jälkeensä jäi vain hien, hyttyskarkotteen ja märän metsän tuoksu.  Melkein maalissa kaaduin selälleni.

Pääkkö Suomi

Matkustin eilen bussilla Sastamalaan (vai onko se Vammala) Vanhan kirjan päiville. Bussi oli niin täynnä naisia, ettei kaikille löytynyt istumapaikkaa. Joku arveli, että tungos johtui Tellervo Koivistosta, joka esiintyi tapahtumassa. Salakuuntelin kahden naisen keskustelua. Toinen käytti sanaa "pääkkö", joka tarkoittaa kuulemma itsepäistä. Vanhan kirjallisuuden päivien teema oli sopivasti "Itsepäinen Suomi".

Kävin kuuntelemassa Markus Leikolaa ja Kaarina Hazardia, jotka olivat valinneet suomalaisesta kirjallisuudesta "itsepäisiä" tekstejä. Kaksi ammattilukijaa (Jarmo ja Mirjami Heikkinen) tulkitsivat ne ja erinomaisesti sen tekivätkin. Kyseessä on näköjään isä ja tytär. Heillä on tutut ja turvalliset äänet.

Markus Leikola oli valinnut tekstit Tove Janssonilta, Leena Lehtolaiselta (?), Juha Hurmeelta ja Pentti Saarikoskelta. Kaarina Hazard taas piti itsepäisinä Minna Canthin, Henriikka Tavin ja Riikka Alaharjun tekstipätkiä. Heillä oli kykyä analysoida tekstejä, joten tunti on viihdyttävä.

Kiertelin kirjapaljouden keskellä osaamatta ostaa mitään. Liiallinen tarjonta alkoi ahdistaa, luin kirjojen selkämyksiä yhtä päättämättömänä kuin etnisen ravintolan paksua ruokalistaa.

Kävin kuuntelemassa kahta runoilijaa, Susinukke Kosolaa ja Tuija Välipakkaa. Susinukke istui hallitun rennosti jakkaralla, oikeasta korvasta valui näyttävä korvakoru ja käsivarsiin oli tatuoitu kaikenlaista.  Hän oli kirjoittanut pitkän runon ihan tätä tapahtumaa varten ja luettuaan liuskan heitti sen huolettomasti lattialle.

Ostin miehen runokirjan "Avaruuskissojen leikkikalu". Susinukke perusti ensimmäisen runokirjansa julkaisemiseksi Kolera-kustantamon, joka oli kuulemma alkuun pelkkä logo kirjan kannessa.  Näin hän välttyi omakustanteelta, joka on ammattikirjailijoiden piirissä jonkinlainen kirosana.

Tuija Välipakka on jo kokenut kirjailija, hieno runoilija, Pirkkalaiskirjailijoiden puheenjohtaja ja aikaansaava nainen. Välipakka on perustanut satavuotiaan Suomen kunniaksi runoblogin Suomi on runo, josta voi lukea joka maanantai uuden aiemmin julkaisemattoman runon.

Runot saavat tällaisessa tyhmässä päässäkin aina jotain vinksahtamaan paikoiltaan.  

Kävin runoilijan ja hänen tyttärensä kanssa viinilasillisilla ja sain vielä autokyydin kotiin. En enää pelkää runoilijoita.