Mielenkiintoinen elämä

Löysin Antti Eskolan kirjasta Vanhuus (Vastapaino) pari hauskaa juttua, joita haluan nyt jakaa teille.

Professori kertoo synnyttäneensä kirjaa pala palalta eli kanan logiikalla (muna päivässä pitää kirveen loitolla).

Minäkin teen asioita kanan logiikalla. Jaksan juuri ja juuri munia munan päivässä. Jos teen työpäivän, en jaksa kirjoittaa vaan työpäivä riittää munaksi. Blogia ei lasketa, sillä se ei vaadi erityisempää vaivaa.

Kerron vielä toisen jutun tuosta erinomaisesta pienestä teoksesta.  Eskola siteeraa psykologi Marja-Riitta Mattuksen kirjaa, jossa kerrotaan, kuinka perheeseen syntyvät kaksoset, joista toinen osoittautuu vaikeasti vammaiseksi, jolloin lasten isä toteaa "Tulipa tästä mielenkiintoinen elämä". Ei hän ollut sellaista elämää tietenkään itselleen toivonut, mutta se oli silti hienosti ajateltu.

Kirjassa puhutaan hoitotahdosta. Olen jostain muualtakin lukenut professori Raimo Sulkavan tarkasti kirjaaman hoitotahdon. V on äänittänyt jo valmiiksi musiikkia, jota haluaa vanhainkodissa kuunnella. Jos en satu dementoitumaan niin ehkä kamalinta vanhaikodissa olisi tylsien ihmisten seuraan joutuminen.

Voihan se olla, että siinä vaiheessa kun tarvitsen vanhaikotia yhteiskunta lähettää minulle ystävällisesti myrkkypillerin ja sen käyttöohjeen.

Valtakunnanvanhukset

Kehonhuoltojumpassa käytettiin taas niitä inhottavia pilates-rullia. Rullat ovat noin puolen metrin pituisia punamustaraidallisia lieriöitä. Käydään lattialle rähmälleen rullan päälle (rulla polven yläpuolelle) ja kieritetään lieriötä sydäntä kohti, jonne kuonat kaulitaan. Eikös ne pitäisi kuljettaa munuaisiin? Ohjaaja osaa ihania suomenkielisiä lihasten nimiä kuten räätälinlihas, hoikkalihas tai suoliluulihas. Rullaaminen tekee kipeää. Kun olen tähän asti selvinnyt elämästäni lihaksia kaulimatta niin olisin varmaan pysynyt elämään ilman tätä kokemusta edelleenkin. Enpä sitten pystynyt.

Luen Antti Eskolan kirjaa Vanhuus. Siinä sosiologian professori kertoo lenkkeilleensä aikoinaan salaa. 70-luvulla kukaan järkevä ihminen ei urheillut. Nykyään kaikki juoksevat sukkahousuissaan, kuvaavat itseään poluilla, jakavat facebookissa reittinsä, pulssinsa, hikensä  ja juostun matkan metrin tarkkuudella.

Vanhempani palaavat Espanjasta ennen aikojaan, sillä isäni on telonut polvensa eikä voi lenkkeillä. Kotioiloissa he voivat sitten käydä kuntosalilla. Minulla tulisi mieleen viettää hetki ihan huilaten, lueskellen ja kahvilassa istuen. Huomaan itsessäni pienen kapinan poikasen.Tekisi mieli huutaa heille "Te ootte tyhmiä!"

Antti Eskolan Vanhuus on tarkkaan pohdittua tekstiä vanhana elämisestä. Antti Eskolaa kuunnellaan ja luetaan mielellään. Kaikkia vanhoja ihmisiä ei kuulla. Julkisuudessa liikkuvia iäkkäitä ihmisiä ei muuten sanota koskaan vanhuksiksi. Ovatko Jörn Donner (83 v), Claes Andersson (79 v) tai Aira Samulin (89 v) vanhuksia? Nimitän heidät tästä lähtien valtakunnanvanhuksiksi.

Aiemmin teitittelin säännönmukaisesti ikäihmisiä. Se ikäihmisen raja on kohdallani noussut hiljalleen viisikymppisestä kahdeksankymppiseen. Nykyään kysyn melkein kaikilta "Saako sinutella?" ja he vastaavat ilahtuneen näköisinä "Saa!" ja teitittelevät sen jälkeenkin minua.

Uhkaus

Lapsellinen ajatus, mutta julkaisen sen siitä huolimatta. Nyt kun kaikki valtiot ryhtyvät ajattelemaan vain omia etujaan, niin eikö se ala automaattisesti kääntyä itseään vastaan.

Asumme omien korkeiden muuriemme ympäröimänä, emme päästä ketään sisään (ehkä joitakin vaaleita valioyksilöitä), emmekä ehkä kohta uloskaan. Me suomalaiset syömme perunaa, järsimme ruisleipää, katsomme suomalaisia televisiosarjoja ja seuraamme kun suomalaiset pelaavat keskenään jääkiekkoa.

Ai niin kuulostaa jotenkin tutulta, menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin ei totisesti tarvinnut törmätä ulkomaalaisiin. Olen kertonut tämän ennenkin: Kuopiossa asui yksi italialainen, jonka kaikki tunsivat nimeltä. Koska omaa tuotantoa suosittiin, ulkomaalaisia omenoita syötiin vasta jouluna. Kaikki uusi mateli maahamme pitkällä viiveellä. Naapureista ei puhuttu pahaa, sillä se oli etujemme vastaista. Mitä kauempana vääryyksiä tapahtui, sitä helpompaa ne oli tuomita.

No maailma on toinen. Silloin vaihto-oppilaalla oli varaa soittaa kotiin lyhyt puhelu jouluna, nyt on mahdollista olla yhteydessä kaikkialle ja samaa populaarikulttuuria on tarjolla New Yorkissa ja Tampereella samaan aikaan.  Oscar -elokuvan näkee heti, eikä puolen vuoden kuluttua.

Tämä uhkaus ehkä muuttaa Trumpin politiikan täysin: Jos meno ei muutu, en tule teille kylään enkä lähetä perheellesi edes joulukorttia.

Eurolla valkoviiniä

Osallistuin eilen kirjailijoiden tapaamiseen. Oli varsin mielenkiintoista ja mukavaakin varsinkin siinä vaiheessa kun porukkaa oli jäljellä enää kourallinen.

Yhdistyksen uutukaiset jäsenet esittäytyivät. Meitä uusia olikin valtaosa (yksitoista). Istuimme turvallisesti huoneen seinustoilla, josta kurkimme varovasti muita. Tarjolla oli tölkkiviiniä euron hintaan, kahvia, riisipiirakoita, juustoa, suklaata ja kaupan pullapitkoa.

Oli sovittu, että jokainen saa puhua itsestään ja hengentuotteestaan kymmenen minuutin ajan. Jotkut selailivat arasti kirjaansa, josta lukivat vaatimattoman pituisen pätkän, jotkut olisivat mielellään puhuneet vaikka koko illan.

Mistä toiset saavat varmuuden siitä, että ovat lahjakkaita? Onko heitä kehuttu lapsena? Eivätkö he kuule sitä varhaista kuiskausta "Älä luule itsestäsi liikoja" tai "Ei sinusta ole mihinkään"?

Ei kirjailijoiksi enää tulla pystymetsästä. Lähes kaikki uudet kirjailijajäsenet olivat käyneet erilaisia kirjoituskoulutuksia.

Jos olisin varma, etteivät muut lue tätä, kirjoittaisisin mielelläni eilisestä enemmänkin. Koska aion myöhemminkin käydä tapaamisissa jätän analyysini tähän.

Turussa

En ole kuollut vaikka joku on saattanut luulla niin.  Vietin pari vuorokautta Turussa. Yhtä hyvin olisi voinut olla vaikka Rovaniemellä tai Luopioisissa. Olen istunut kuuntelemassa luentoja ja syönyt ateriani seisten. Niin tulee muuten syötyä niukemmin, tosin kulutuskin on ollut vähäistä. En palannut Tampereelle mitenkään ratkaisevasti viisastuneena, mutta pieniä tiedonjyväsiä sain noukittua.

Merkittävintä oli kirjani saama kritiikki eilisessä Hämeen sanomissa, joka oli ihana: "Mäkinen kirjoittaa täsmällisesti ja tarkasti. Kuivakan huumorin lisäksi romaanista löytyy tunnistettavia ihmisluonteen inhimillisyyksiä."

Signeerasin kirjani kahdelle kollegalle ja lupasin lähettää sen kahdelle. Illalla lauloimme Satumaata ja Kalliolle kukkulalle.  En ole ainakaan vielä huomannut, että olisin unohtanut jotain junaan tai hotellihuoneeseen.

Virtuaalisesti sinun

Käväisin Helsingissä kokouksessa, jonka jälkeen on hieman sekava olo. Kyse oli mm. virtuaalisista vastaanotoista. Potilas käy laboratoriossa, täyttää kyselykaavakkeita ja tutkii itse itsensä.

Vuorotteluvapaan jälkeen olen tuntenut itseni vierailijaksi kollegojen keskellä. Ihan kuin en enää täysillä kuuluisi porukkaan.

Olen saanut facebook-kaveripyyntöjä amerikkalaisilta upseereilta, joiden rinnuksissa roikkuu niin paljon kunniamerkkejä, ettei leveäänkään miehiseen rintakehään enempää mahdu. Tiedän jo, ettei sellaisia miehiä ole.

Kaveripyyntöjä satelee keski-ikäisille eronneille naisille. Luulisi, ettei kukaan moiseen haksahda, mutta yksinäisyys vie arvostelukyvyn ja homma tehdään hyvin taitavasti. Rahaa pyydetään ensin pikkusummia ja lopulta enemmän. Kuka haluaa tunnustaa tulleensa huijatuksi?

Työkaverin tutulla on tuollainen facebook-ystävä. Järkipuhe ei auta. Muut ovat huijareita, mutta tämä ihana mies ei kuitenkaan. Kaverini kertoi nähneensä noita viestejä, joissa kerrottiin asioita, joita jokainen haluaa kuulla itsestään sanottavan. Huijauksen paljastumisen täytyy olla kamalaa. Siinä menettää rahojen lisäksi unelmansa ja häpeä on tolkuton.