lauantai 30. lokakuuta 2021

Muutto

Kun kaikki muut (ketkä muut?) kävivät kirjamessuilla, osallistuivat kustantamoiden illallisille ja ottivat kuvia itsestään, minä olin mukana muuttamassa iäkästä sukulaista omakotitalosta vanhuksille tarkoitettuun kerrostaloon. Kun lopulta eilen illalla suurin osa tavaroista oli paikoillaan, pelkäsin hänen sanovan, että hän haluaakin takaisin. 

Kaikkia huonekaluja yms. ei otettu mukaan vaan niihin, jotka otettiin, tökättiin pätkä maalarinteippiä. Ilalla sitten kirjoittelin Post it-lappuihin, mitä kaikkea puuttui, kuten tietty puurokuppi (H soitti myöhemmin, että puurokuppi oli löytynyt).  Uudessa asunnossa on turvahella, jota emme saaneet toimimaan, mutta sekin oli ratkennut lähdettyäni. Vanhuksille tarkoitetut asunnot ovat niin mutkikkaita, etten osaisi sellaisessa asua. Tarvittaisiin ainakin paksu manuaali. Olohuoneen seinällä roikkui joku juttu, josta emme ottaneet selvää, enkä oikeastaan jaksanut sitä enää selvitellä. Ehkä sillä tarkastetaan, onko asukas vielä elossa.

Iltamyöhällä ehdittiin vähän jutella ja H kertoi, että kansakoulussa samassa pulpetissa istunut poika pisteli häntä neulalla, eikä hän kertonut asiasta kenellekään. Maailma ei ole siis paljonkaan muuttunut, netti tosin on vienyt kiusaaminsen uudelle levelille. 

Olen kirjoittanut tämän tänne jo aiemminkin, mutta kummastelen ihmisiä, joiden mielestä lapsuus on onnellista aikaa, minusta se oli elämäni ehkä vaikein vaihe. No ei tuo vanhuuskaan näytä olevan kovin hääviä.


keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Kaikki kaikesta

Tämän aamun Hesarissa on laaja juttu Anja Snellmanista ja hänen uudesta romaanistaan Kaikki minun isäni, jossa Snellman kirjoittaa alkoholisoituneesta isästään ja suhteesta tähän sekä elämänsä miehistä, kaikista isistään. Onko puhtaalla fiktiolla enää sijaa kaunokirjallisuudessa?

Luin ihanan pienen autofiktiivisen romaanin Lapsuus (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen), jossa tanskalainen Tove Ditlevsen kuvaa köyhää lapsuuttaan 30-luvun Kööpenhaminassa Istedgaden varrella. Kirja julkaistiin alun perin jo 1967, mutta romaani on suomennettu vasta nyt. Ditlevsenin isä sanoo tulevalle kirjailijalle, ettei tytöstä voi koskaan tulla runoilijaa, sellaisesta on turha edes haaveilla, mutta kyllä tuli. Lapsuus on romaanitrilogian ensimmäinen osa, joten lisää on tulossa.

Vietin vuosia sitten pidennetyn viikonlopun Köpiksessä ystävän kanssa. Olimme molemmat teinien yksinhuoltajia ja tarvitsimme irtautumista arjesta. Hotellimme sijaitsi Istedgaden varrella, jota kävellessämme saimme ihailla pornokauppojen ikkunoita ja pornoklubien sisäänkäyntejä. Hotelli oli täynnä meluavia tanskalaisia luokkaretkeläisiä. 

Minulle tuli aiemmin Image-lehti, mutta jossain vaiheessa kyllästyin koko lehteen. Nyt tuo aikakausilehti kiinnostaa minua taas ja päätin, että kun sopiva tarjous tulee, tilaan sen. Viime viikolla lehtimyyjä tarjosi kyseisen aviisin kuusi + kaksi numeroa hintaan 25 euroa, päälle vapaavalintaisen lehden kaksi numeroa ja jonkun joululehden (?). Sanoin heti, että otan tilauksen. Nainen ei saanut myyntipuhettaan millään poikki vaikka sanoin vielä "Ei tarvitse enää, otan tämän". 

Anja Snellman käy aamuisin uimassa Allas Sea Poolissa ja juttelee pukukopilla muiden aamu-uimareiden kanssa. Hän nimittää sitä lyhytsosiaalisuudeksi ja pitää siitä. Minäkin tykkään lyhytsosiaalisuudesta, jota saan jumpan, kuntosaliryhmän ja vesijumpan jälkeen vaatteita päälle kiskoessani.  

Tilasin kirjastosta Anja Snellmanin romaanin Kaikki minun isäni (nimi on minusta ärsyttävän muodikas), onhan lähiaikoina noita Kaikki-romaaneja ilmestynyt paljon: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni), Satu Vasantola: Kaikki kadonneet, Juha Itkonen: Ihmettä kaikki, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Laura Manninen: Kaikki anteeksi, Juha Itkonen: Kaikki oli heidän, Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme, Anthony Doer: Kaikki se valo, mitä emme näe... Osattiin sitä ennenkin: Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia (ihana nimi ja muistaakseni kustantajan ehdotus).

maanantai 25. lokakuuta 2021

Keskinkertainen mies


Luin Pauline Harmangen feministisen pamfletin Miksi vihaan miehiä (S&S 2020, suomennos Saana Rusi). Opin uuden sivistyssanan misandria. Harmangen ei oikeasti ole kuitenkaan miesvihaaja vaan kirjan nimi on luultavasti tehty hätkähdyttämään lukijoita. Voitaisiinko julkaista kirja, jonka nimi olisi Miksi vihaan naisia? Misogyniasta puhutaan useammin kuin misandriasta. 

Yksi asia kirjassa pysäytti: "Luota itseesi yhtä vankkumattomasti kuin keskinkertainen mies".  Lause kuuluu alunperin: "Daily prayer to combat impostor syndrome: God give me the confidence of a mediocre white dude." eli "Päivittäinen rukous huijarisyndrooman selättämiseksi: Luoja, anna minulle keskinkertaisen valkoisen miehen itseluottamus." ja sen on naputtanut Twitteriin Sarah Hagi 2015.

Kävin kampaajalla ja mieleeni tuli, että tiedämme toisistamme paljon, ehkä jopa liian paljon. 

Kampaajalta saamani kiinanruusun pistokas näyttää hyvinvoivalta. Kiinanruusu on periaatteessa kuolematon, sillä vaikka kampaajan viherkasvi kuolisi, minun kiinanruusuni saattaa jatkaa elämäänsä. 

Taidehistorian luentosarja alkoi taas. Aihekokonaisuuden nimi on Kuvataiteen murros impressionismista kubismiin. Luennoitsijan tie taiteeseen (kuten monen muunkin) kävi juuri impressionistien kautta. Hän innostui 15-vuotiaana nimenomaan Edgar Degas'n taiteesta. Muistatte varmaan ne ballerinat. 

Edelleen minusta tuntuu, ettei kuvataide ole minulle erityisen tärkeää. Miksi sitten opiskelen taidehistoriaa ja käyn taidenäyttelyissä? En tiedä, ehkä kuvataide on sittenkin tärkeämpää kuin luulen.

perjantai 22. lokakuuta 2021

Painosten kuningatar

Kuuntelin Areenasta kolmeosaisen sarjan Hilja -painosten kuningatar (linkki edellä).  Uneksin itsekin painosten kuningattaren tittelistä. Eräs kirjoittajaystäväni haaveilee Prisma-kirjailijan urasta. 

Ohjelmasarja kertoo kirjailija Hilja Valtosesta, joka syntyi 1897 Heinävedellä (väittää Wikipedia, Ylen mukaan syntymävuosi oli 1895), teki työtään kansakoulunopettajana eläkkeelle jäämiseensä asti ja oli suosittu viihdekirjailija. Hän kirjoitti chick litiä, vaikka sitä ei oltu vielä keksitty. Valtoselta julkaistiin kuusitoista romaania ja yhdeksästä romaanista tehtiin elokuva.

Kun Valtonen sai ensimmäisen ennakkonsa kustantamosta, se oli enemmän kuin naisopettajan vuoden palkka! Ilmari Kiantokin lähetti hänelle kerjuukirjeen.

Hilja Valtosen Neiti talonmies oli ensimmäisiä aikuisten kirjoja, joita luin. Romaani kuului mummolan kirjahyllyn suppeaan valikoimaan. Pidin siitä enemmän kuin Mathilda Wreden elämäkerrasta tai karhunmetsästystä kuvaavasta romaanista, jonka nimen olen unohtanut. 

Kun Valtonen aloitti opettajana, naisopettajat saivat pienempää palkkaa kuin miehet ja naisopettajien tehtäviin kuului myös koulun siivoaminen. 

Valtosen romaanihenkilöiden päätavoitteena ei ole naimisiin pääsy (sekin kyllä niissä onnistuu) vaan vaikkapa opiskeleminen. Neiti talonmieskin suorittaa työnsä ohessa lukion ja kirjoittaa ylioppilaaksi. 

Hilja Valtonen kirjoitti yhden "vakavan" romaanin Hiiliristi, joka sai murska-arviot. Nimikin kuulostaa luotaantyöntävältä. 

Ohjelmasarjassa on pätkiä kirjailijan vanhoista haastatteluista, joissa nainen puhuu leveää savon murretta. Kuullaan myös elokuvien ääniraitoja. Nämä elokuvat olivat aikoinaan supersuosittuja. 

Olisi hupaisaa lukea uudestaan Neiti talonmies. Olisiko romaani edelleen hauska ja innostava.

torstai 21. lokakuuta 2021

95 prosenttisesti vegaani

Mistä tietää, että joku on vegaani? Vegaani kyllä kertoo sen.

Vietämme lihatonta lokakuuta tai viettää kuka viettää. Olen sen tyyppinen kasvissyöjä, että kylässä syön mitä tarjotaan, kotona ja ravintolassa nautin mieluiten kasvisruokaa. Kotioloissa olen jättänyt maitotuotteet pois, mutta syön luomukananmunia. Onko se kana sitten jotenkin vähempiarvoinen eläin kuin muut? Ei. Kanat ovat ihania. 

Kävimme ystävän kanssa syömässä lounasta Rionissa, joka on georgialaista ruokaa tarjoileva ravintolaketju. Halusin kasvisruokaa ja eteeni tuotiin pieni salaattikippo (tomaattia, kurkkua ja paprikaa), ihanaa khachapuri-leipää, jonka sisällä on juustoa, valkoinen vehnäsämpylä ja kippo, joka sisälsi harmahtavaa öljyistä mössöä. Kaveri sai herkullisen näköistä lihapataa samojen lisukkeiden kera. Kasvisruoka ei ollut hääviä, mutta ehkäpä georgialainen keittiö ei ole sen suhteen maailman parhaita. 

Olen muuttanut ruokavaliotani, sillä se on järkevää. En ole edes suunnitellut asiaa sen kummemmin vaan ajautunut tähän. Kuten sanottu, kylässä syön mitä tarjotaan, sillä periaatteeni kuuluu "Ei mun takia tartte".

Yhdessä suihkuvaahtopullossa luki 95 prosenttisesti vegaanista. Kuulostaa vähän samalta kuin tuoremehutölkin kylkeen painettu No cholesterol -maininta. Tuskin missään shampoossa, hoitoaineessa tai suihkuvaahdossa on eläinperäisiä aineksia enempää kuin tuo viisi prosenttia. Suurin osa on vettä.

keskiviikko 20. lokakuuta 2021

Tää on vaikeaa

Ikkunan läpi arvioituna sää näyttää luotaantyöntävältä. Olen menossa ystävän kanssa lounaalle. Yritän kirjoittaa sitä ennen. 

Kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkänen (syntyään savolainen kuten minäkin) julkaisi Instassa hauskan videon kirjoitusprosessista. Kuvitelkaa tähän taustalle musiikki ja Erkka Mykkänen napsuttelemaan sormiaan:

1. Tää on mahtavaa.

2. Tää on vaikeaa.

3. Tää on paska.

4. Mä oon paska.

5. Mä oon paska.

6. Mä oon paska.

7. Mä oon paska.

Prosessini on juuttunut kohtiin 4.-7.

Tampereella järjestetään kirjailijoiden työnohjaus, joka kiinnostaisi minua. Taakkanani on se, etten ole haaveillut kirjailijan ammatista kaksivuotiaasta, enkä julkaissut ensimmäistä kirjaani alle kolmekymppisenä. En tiedä voinko nimittää itseäni ammattikirjailijaksi. Tunnen huonommuutta kirjailijoiden joukossa.

Ei minuun kannata enää satsata. Olen liian vanha! Kaikki ymmärtävät, että nuoruus on tavoiteltava ominaisuus. Jos jotakuta yli viisikymppistä sanotaan nuoren näköiseksi, hän kyllä kertoo sen kaikille. Etsin vanhojen tuttujen kasvoista ja vartaloista vanhenemisen merkkejä. Ilahdun kun näen sellaisia.  Minähän näytän nuoremmalta! En kuitenkaan sano sitä ääneen, eihän lihavallekaan sanota "Olet lihonut", mutta kun joku on saavuttanut normaalipainon, se toki mainitaan. Kehutaan itsekuria ja ulkonäköä. Edes tiukka itsekuri ei saa minua enää nelikymppiseksi (hekin muuten valittavat olevansa vanhoja).

Tähän loppuun pitäisi kirjoittaa jotain rakentavaa. Ottakaa koronarokote suojellaksenne itseänne ja samalla toisia. Isoja, tärkeitä leikkauksia ei tarvitse perua teho-osaston potilaspaikkojen puutteen vuoksi. Hoitajat eivät väsy (kukaan ei enää kalisuta kattilan kansia heidän kunniakseen). Vesisade taukoaa. Aurinko paistaa ja maailma pelastuu.  Huudetaan yhteen ääneen: Tää on mahtavaa!