Lapsuus

Istun sohvalla läppäri sylissäni. Kerttu tassuttelee reisieni ylitse eikä osaa päättää kummalla puolellani makoilisi. Nyt se kehrää vasemmassa kyljessäni.  Kuin istuisin moottoroidun karvahatun vieressä.

Minulle selvisi vasta aikuisena, että olen viettänyt pari ensimmäistä vuottani mummojen hoidossa Pohjois-Savossa. Olen kirjoittanut tästä tänne moneen kertaan ja kirjoitan varmaan edelleen. Vanhempani asuivat Helsingissä, nykymaailmassa se olisi sama kuin he olisivat majailleet New Yorkissa. Ei siinä todellakaan käyty joka viikonloppu. Olen hiljalleen selvitellyt varhaislapsuuttani lähinnä vanhoista kirjeistä.

Muutin vanhempieni luo Helsinkiin kaksi ja puolivuotiaana. Nuori tätini hoivasi minua alkuun, äitini kävi töissä ja isäni opiskeli. Tätini kirjoitti äidilleen kirjeitä, joista käy ilmi, että kyselin jatkuvasti, milloin palaan Savon perukoille. "Luulee varmaan, että on täällä vain käymässä", hän  kirjoitti. 

Hoitajani oli opetellut lausumaan runoja, sillä "Heidille pitää jatkuvasti runoilla". Isänikin luki minulle Kirsi Kunnaksen runoja. Varsinkin suosikkiaan Kattila ja perunat.

Tätini leipoi munkkeja ja minä söin niitä kuusi kappaletta. Söin kokonaisen pannukakun. Pian hoitajani sitten vaihtui.

Kun puhun näistä ajoista, saan jatkuvasti kuulla, että sehän oli siihen aikaan ihan tavallista. Lapsia heiteltiin sukulaiselta toiselle, nuorten vanhempien oli tärkeää kouluttautua ja edetä elämässään. Kaikki osaavat kertoa samanlaisia tarinoita. Meistä on tullut kunnon kansalaisia. 

Ei se poista ajatusta kaksi ja puolivuotiaasta lapsesta, joka ikävöi, eikä ymmärrä mistä on kyse. 

Muutto

Kun kaikki muut (ketkä muut?) kävivät kirjamessuilla, osallistuivat kustantamoiden illallisille ja ottivat kuvia itsestään, minä olin mukana muuttamassa iäkästä sukulaista omakotitalosta vanhuksille tarkoitettuun kerrostaloon. Kun lopulta eilen illalla suurin osa tavaroista oli paikoillaan, pelkäsin hänen sanovan, että hän haluaakin takaisin. 

Kaikkia huonekaluja yms. ei otettu mukaan vaan niihin, jotka otettiin, tökättiin pätkä maalarinteippiä. Ilalla sitten kirjoittelin Post it-lappuihin, mitä kaikkea puuttui, kuten tietty puurokuppi (H soitti myöhemmin, että puurokuppi oli löytynyt).  Uudessa asunnossa on turvahella, jota emme saaneet toimimaan, mutta sekin oli ratkennut lähdettyäni. Vanhuksille tarkoitetut asunnot ovat niin mutkikkaita, etten osaisi sellaisessa asua. Tarvittaisiin ainakin paksu manuaali. Olohuoneen seinällä roikkui joku juttu, josta emme ottaneet selvää, enkä oikeastaan jaksanut sitä enää selvitellä. Ehkä sillä tarkastetaan, onko asukas vielä elossa.

Iltamyöhällä ehdittiin vähän jutella ja H kertoi, että kansakoulussa samassa pulpetissa istunut poika pisteli häntä neulalla, eikä hän kertonut asiasta kenellekään. Maailma ei ole siis paljonkaan muuttunut, netti tosin on vienyt kiusaaminsen uudelle levelille. 

Olen kirjoittanut tämän tänne jo aiemminkin, mutta kummastelen ihmisiä, joiden mielestä lapsuus on onnellista aikaa, minusta se oli elämäni ehkä vaikein vaihe. No ei tuo vanhuuskaan näytä olevan kovin hääviä.

Kaikki kaikesta

Tämän aamun Hesarissa on laaja juttu Anja Snellmanista ja hänen uudesta romaanistaan Kaikki minun isäni, jossa Snellman kirjoittaa alkoholisoituneesta isästään ja suhteesta tähän sekä elämänsä miehistä, kaikista isistään. Onko puhtaalla fiktiolla enää sijaa kaunokirjallisuudessa?

Luin ihanan pienen autofiktiivisen romaanin Lapsuus (S&S 2020, suom. Katriina Huttunen), jossa tanskalainen Tove Ditlevsen kuvaa köyhää lapsuuttaan 30-luvun Kööpenhaminassa Istedgaden varrella. Kirja julkaistiin alun perin jo 1967, mutta romaani on suomennettu vasta nyt. Ditlevsenin isä sanoo tulevalle kirjailijalle, ettei tytöstä voi koskaan tulla runoilijaa, sellaisesta on turha edes haaveilla, mutta kyllä tuli. Lapsuus on romaanitrilogian ensimmäinen osa, joten lisää on tulossa.

Vietin vuosia sitten pidennetyn viikonlopun Köpiksessä ystävän kanssa. Olimme molemmat teinien yksinhuoltajia ja tarvitsimme irtautumista arjesta. Hotellimme sijaitsi Istedgaden varrella, jota kävellessämme saimme ihailla pornokauppojen ikkunoita ja pornoklubien sisäänkäyntejä. Hotelli oli täynnä meluavia tanskalaisia luokkaretkeläisiä. 

Minulle tuli aiemmin Image-lehti, mutta jossain vaiheessa kyllästyin koko lehteen. Nyt tuo aikakausilehti kiinnostaa minua taas ja päätin, että kun sopiva tarjous tulee, tilaan sen. Viime viikolla lehtimyyjä tarjosi kyseisen aviisin kuusi + kaksi numeroa hintaan 25 euroa, päälle vapaavalintaisen lehden kaksi numeroa ja jonkun joululehden (?). Sanoin heti, että otan tilauksen. Nainen ei saanut myyntipuhettaan millään poikki vaikka sanoin vielä "Ei tarvitse enää, otan tämän". 

Anja Snellman käy aamuisin uimassa Allas Sea Poolissa ja juttelee pukukopilla muiden aamu-uimareiden kanssa. Hän nimittää sitä lyhytsosiaalisuudeksi ja pitää siitä. Minäkin tykkään lyhytsosiaalisuudesta, jota saan jumpan, kuntosaliryhmän ja vesijumpan jälkeen vaatteita päälle kiskoessani.  

Tilasin kirjastosta Anja Snellmanin romaanin Kaikki minun isäni (nimi on minusta ärsyttävän muodikas), onhan lähiaikoina noita Kaikki-romaaneja ilmestynyt paljon: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni), Satu Vasantola: Kaikki kadonneet, Juha Itkonen: Ihmettä kaikki, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, Laura Manninen: Kaikki anteeksi, Juha Itkonen: Kaikki oli heidän, Riina Paasonen: Kaikki minkä menetimme, Anthony Doer: Kaikki se valo, mitä emme näe... Osattiin sitä ennenkin: Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia (ihana nimi ja muistaakseni kustantajan ehdotus).