Kun kaikki muut (ketkä muut?) kävivät kirjamessuilla, osallistuivat kustantamoiden illallisille ja ottivat kuvia itsestään, minä olin mukana muuttamassa iäkästä sukulaista omakotitalosta vanhuksille tarkoitettuun kerrostaloon. Kun lopulta eilen illalla suurin osa tavaroista oli paikoillaan, pelkäsin hänen sanovan, että hän haluaakin takaisin.
Kaikkia huonekaluja yms. ei otettu mukaan vaan niihin, jotka otettiin, tökättiin pätkä maalarinteippiä. Ilalla sitten kirjoittelin Post it-lappuihin, mitä kaikkea puuttui, kuten tietty puurokuppi (H soitti myöhemmin, että puurokuppi oli löytynyt). Uudessa asunnossa on turvahella, jota emme saaneet toimimaan, mutta sekin oli ratkennut lähdettyäni. Vanhuksille tarkoitetut asunnot ovat niin mutkikkaita, etten osaisi sellaisessa asua. Tarvittaisiin ainakin paksu manuaali. Olohuoneen seinällä roikkui joku juttu, josta emme ottaneet selvää, enkä oikeastaan jaksanut sitä enää selvitellä. Ehkä sillä tarkastetaan, onko asukas vielä elossa.
Iltamyöhällä ehdittiin vähän jutella ja H kertoi, että kansakoulussa samassa pulpetissa istunut poika pisteli häntä neulalla, eikä hän kertonut asiasta kenellekään. Maailma ei ole siis paljonkaan muuttunut, netti tosin on vienyt kiusaaminsen uudelle levelille.
Olen kirjoittanut tämän tänne jo aiemminkin, mutta kummastelen ihmisiä, joiden mielestä lapsuus on onnellista aikaa, minusta se oli elämäni ehkä vaikein vaihe. No ei tuo vanhuuskaan näytä olevan kovin hääviä.
1 kommentti:
Nuo turvahellat ja muut ovat kyllä hankalia. Meidän mummo on muuttamassaa kerrostaloon, ja ainut mitä halusimme että siellä on, olisi ovipuhelin. Se toisi turvallisuuden tunnetta. Hellat ja muut voimme katsoa sitten myöhemmin, saisiko niihin jonkin toisenlaisen varmistusratkaisun.
Lähetä kommentti