Kävin hammaslääkärissä. Hän ottaa nykyisin vastaan Nokialla, kauppakeskuksessa, jonne ei pääse suoraan millään julkisella kulkuneuvolla. Hammaslääkäriä en silti vaihda. Jossain se raja menisi. Jos hän siirtyisi pitämään vastaanottoa Utsjoelle, niin vaihtaisin kuitenkin.
Ajoin bussilla Nokian asemalle ja kävelin siitä puolisen tuntia helteessä päästäkseni hammaslääkärini kidutettavaksi (liioittelen taas). Näin hienon nokialaisen teollisuusmaiseman, jota en ollut auton ikkunasta huomannut. Perille päästessäni olin nihkeän hikinen.
Hammaslääkäri on myös kaverini, joten pääsin hänen kyydissään kotiin. Siinä hammaskiven poiston aikana olikin alkanut sataa. Unohdin sateenvarjoni hänen hienoon autoonsa. Itse en olisi unohdustani huomannut, mutta hän soitti. Ei hätää minulla on kolme sateenvarjoa, yksi on vähän rikkinäinen ja sitä pitää aina fiksata.
Huomenna lähden käväisemään Helsingissä. En muistanutkaan miten huimasti junalippujen hinnat nousevat kun matka lähestyy. Olin unohtanut, että hinnoittelu on näin dynaamista. Ostin bussiliput. Minäkin olen dynaaminen (voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, muutuva ja kehittyvä), ainakin elävä. Täältä pesee dynaamisuutta.
Luin Elizabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge vuonna 2020 ja nyt uudestaan. Elizabeth Strout kirjoittaa lohduttavia kirjoja. Pelkään, että hänen elämästään löytyy jotain moraalitonta, ikävällä tavalla väärää, jonka vuoksi menetän hänen tuotantonsa kuten kävi Alice Munron novelleille, joita en ainakaan tällä hetkellä voi lukea. Woody Allenkin hukkui jo vuosia sitten taiteilijoiden likakaivoon.
2 kommenttia:
Ymmärrän Munro-tunteesi. Minäkin olen kuluneina viikkoina läpikäynyt oudon vahvaa surua ja kiukkua, niin kuin lähisukulainen olisi kuollut tai minua olisi loukattu henkilökohtaisesti. Päätin sitten hoitaa kriisiäni niin, että otin hyllystäni yhden Munron ja aloin lukea. Kyllä se tästä. Haluan leikata hänen reaalimaailmansa irti fiktiosta. Ei se vielä täysin onnistu, mutta olen päättänyt, että se onnistuu.
Sitä joskus mietin, miksi taiteilijoiden hirveydet tuntuvat ihan toisella tapaa kuin vaikka pankkivirkailijoiden ja putkimiesten. Jos tietäisin putkimiehen hakkaavan puolisoaan, kieltäsinkö häntä avaamasta putkitukostani? Luultavasti en. Jossain varmaan olisi minun päässäni raja putkimiehen käyttäytymisellekin, mutta se raja olisi ehkä toisessa kohdassa kuin taiteilijoiden rajat, minulla.
Jos kantti vaan kestää, biografisesti orientoitinut lukija voi nyt alkaa tutkia, löytyykö Munron teksteistä viitteitä asiasta! Perheen ja suvun sisäiset, vaietut salaisuudet ovat kai olleet yhtenä kantavana teemana läpi hänen koko tuotantonsa.
Tarkkanäköisyys ei sitten mitä ilmeisimmin ulottunut hänen omaan perhe-elämäänsä saakka (suutarin lapsilla ei ole kenkiä), koskapa sai tietää aviomiehensä touhuista vasta 16 vuotta jälkeenpäin. Ensimmäinen reaktio oli kyllä erota miehestä, mutta jo muutaman kuukauden kuluttua rakkaus(?) voitti ja he palasivat yhteen. Tyttären kokemat kärsimykset painoivat lopulta vaa'assa vähemmän. - "The Love of The Good Woman", yes indeed.
Itse en vaimonhakkaja-putkimiestä palkkasi. Enkä miehenpieksijääkään.
Lähetä kommentti