Olen dynaaminen tai ainakin elossa

Kävin hammaslääkärissä. Hän ottaa nykyisin vastaan Nokialla, kauppakeskuksessa, jonne ei pääse suoraan millään julkisella kulkuneuvolla. Hammaslääkäriä en silti vaihda. Jossain se raja menisi. Jos hän siirtyisi pitämään vastaanottoa Utsjoelle, niin vaihtaisin kuitenkin.

Ajoin bussilla Nokian asemalle ja kävelin siitä puolisen tuntia helteessä päästäkseni hammaslääkärini kidutettavaksi (liioittelen taas). Näin hienon nokialaisen teollisuusmaiseman, jota en ollut auton ikkunasta huomannut. Perille päästessäni olin nihkeän hikinen. 

Hammaslääkäri on myös kaverini, joten pääsin hänen kyydissään kotiin. Siinä hammaskiven poiston aikana olikin alkanut sataa. Unohdin sateenvarjoni hänen hienoon autoonsa.  Itse en olisi unohdustani huomannut, mutta hän soitti.  Ei hätää minulla on kolme sateenvarjoa, yksi on vähän rikkinäinen ja sitä pitää aina fiksata.

Huomenna lähden käväisemään Helsingissä. En muistanutkaan miten huimasti junalippujen hinnat nousevat kun matka lähestyy. Olin unohtanut, että hinnoittelu on näin dynaamista. Ostin bussiliput. Minäkin olen dynaaminen (voimakas, energinen, aktiivinen, elävä, liikkuva, muutuva ja kehittyvä), ainakin elävä. Täältä  pesee dynaamisuutta. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Olive Kitteridge vuonna 2020 ja nyt uudestaan. Elizabeth Strout kirjoittaa lohduttavia kirjoja. Pelkään, että hänen elämästään löytyy jotain moraalitonta, ikävällä tavalla väärää, jonka vuoksi menetän hänen tuotantonsa kuten kävi Alice Munron novelleille, joita en ainakaan tällä hetkellä voi lukea. Woody Allenkin hukkui jo vuosia sitten taiteilijoiden likakaivoon. 

Vihaan kesää

Vihaan kesää. Pitäisi nauttia koko ajan. Ei saisi olla sisällä, vaikka mieli tekisi. Pelottaa, että myöhästyy jostakin ja myöhästyykin. Huomaa festivaalit vasta kun ne ovat ohi ja niistä intoillaan somessa. Kun lopulta herää kesään, kesäkahvilat suljetaan, soittajat pakkaavat soittimensa, taulut revitään taidenavettojen seiniltä, kesäteatterien esiriput laskeutuvat ja järviin on kertynyt sinilevää. 

Hilpeät seurueet kirmailevat kaupunkien puistoissa, lapsetkin on otettu mukaan. Kesäterassit täyttyvät nauravista lomalaisista. Nurmikoille levitetään viltit ja pastasalaatit ja pois lähtiessä jätetään jälkeen yksinäinen oluttölkki, pala talouspaperia ja pari kertakäyttöhaarukkaa. 

Talvella sentään piiloudutaan sisätiloihin. 

Opiskeluaikoina viihdyimme suurissa äänekkäissä ryppäissä. Perheen kanssa tavattiin muita perheitä, joihin tutustuttiin lasten kautta. Enää ei ole pieniä lapsia ja opiskelukaverit ovat levinneet ympäri maata. Elizabeth Strout vertaakin romaanissaan Lucy meren rannalla ihmisiä toisiinsa osuviin pingispalloihin. Ne vain koskettavat toisiaan ja leviävät sitten minne sattuu. 

Hyvää kesää kaikille.

Voi Heidi!

Matkustan taas kerran junalla. Käytävän toisella puolella istuu mies, jonka shortseissa on ananaksen kuvia. Kankaan hedelmillä on siivet. Yksi matkalaukku roikkuu hyllyllä puoliksi tyhjän päällä, onneksi en istu sen alla. 

Osallistuin lauantaina kolmen pariskunnan hopeahääjuhliin. Seilasimme laivalla Laukon kartanoon ja kuuntelimme puistossa Litku Klemettiä ja Lyytiä. Litku Klemetin esitys oli performanssi, jossa laulaja pyöri välillä selällään nurmikolla. Tykkäsin. 

On tapahtunut iloisia asioita (ei liity kirjoittamiseen) ja sanoin toiselle pojalleni, että kohta varmasti tapahtuu jotain ikävää. Oikeasti. Ei niin saa sanoa! Läppärilläni on muuten tosi paljon kissankarvoja. 

Luin Elizabeth Stroutin romaanin Voi William! Romaani kertoo jo aiemmista kirjoista tutun kirjailija Lucy Bartonin ja hänen ex-miehensä Williamin suhteesta. Kirjan juonikuviot ovat yksinkertaisemmat ja se on nopealukuisempi kuin aiemmat teokset, mutta kovin rakastettava silti. Siinä pohditaan mm. päättääkö ihminen oikeasti elämästään. William sanoo Lucylle "Aina silloin tällöin -harvoin- ajattelen, että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vaan seuraamme jotain - en tiedä mitä, mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä." 

Mietin itsekin, että päättääkö ihminen pettää tai jättää puolisonsa tai opiskella lääkäriksi vai ajautuuko hän tilanteeseen, jossa ei voi enää perääntyä. Päättikö Suomi liittyä Natoon vai tuntuiko siltä, että oli pakko yrittää. 

Elizabeth Strout on kovin rakastettu kirjailija. Voisiko se johtua siitä, että hän tuntuu rakastavan henkilöitään vaikka ne olisivat paskoja.

Vanhus

Ystävä kirjoitti minulle syntymäpäivärunon, jossa oli loppusoinnut kuten syntymäpäivärunossa kuuluukin. Alla luki tuleva Prisma-kirjailija. Minulla ei ole autoa, enkä käy Prismassa, joten en tunne markettien kirjavalikoimaa. Rahallisesti Prisma-kirjailijan status voisi olla kovinkin tavoiteltava.

Hämeenpuistossa rekan alle jäi "vanhempi nainen" (ketä vanhempi?). Jos rekka ajaisi päältäni, lukisiko Aamulehdessä vanhempi nainen, eläkeläinen tai peräti vanhus? Kun auto-onnettomuuksista kirjoitetaan, auto joutuu väärälle kaistalle tai joku jää auton alle, kuin nämä olisivat asioita, joita ihminen ei pysty hallitsemaan. Ehkä sitten on niin. 

Kun huomasin, että olen syntynyt samana vuonna kuin Elizabeth Strout, alkoi ikäni tuntua lähes positiiviselta asialta. Luin äskettäin Stroutin romaanin Olive, taas ja rakastin sitä. Romaani ei taida olla Prisma-kirjallisuutta. Romaanin viimeisellä sivulla yli 80-vuotias Olive Kitteridge kirjoittaa päiväkirjaansa: Minulla ei ole aavistustakaan kuka olen ollut. Rehellisesti sanoen en tajua mistään mitään. 

Rakastan kirjoja ja minun on melkein vaikea tajuta, kun joku sanoo, ettei ole lukenut viime aikoina, kun ei ole ehtinyt. Aina ehtii lukea. Nautin kirjojen selailemisesta ja silitän niiden kansia vähän samaan tapaan kuin Kertun turkkia. Nyt kun kirjastossa ei saa liikkua vapaasti, on  parille pöydälle kirjaston aulaan kerätty jotain lainattavaa. Hakiessani tilaamiani kirjoja viivyn pöytien ääressä tarpeettoman pitkään. Haluaisin julistaa kirjojen ilosanomaa. Yritän ymmärtää, että joku toinen voi pitää enemmän keilaamisesta, vanhoista autoista, humalahakuisesta juomisesta tai ompelemisesta. 

Olen ostanut ensi viikolle lipun elokuvateatteri Niagaran näytökseen, johon otetaan kymmenen katsojaa. Nomadlandin pääosaa esittää Frances McDormand, joka näytteli Olive Kitteridgeä loistavassa televisiosarjassa Olive Kitteridge. McDormand ei fyysisesti muistuta kirjan Olivea, jonka mainitaan olevan iso nainen, mutta henkisesti hän yltää kyllä Oliven tasolle.

Tunnustus

Tunnustan heti aamusta nolon jutun. Uskon, etten ole ainoa.

Otin ilmaisen 45 päivän jakson eräästä sähkökirjapalvelusta ja luin kännykän näytöltä lukupiirikirjamme (Elizabeth Strout, Kaikki on mahdollista, joka on ihana kirja). Teoksen luettuani hain palvelusta oman romaanini, plarasin sivut oikealla etusormellani alle viidessä minuutissa ja myönsin itselleni neljä tähteä.

Puolustuksekseni täytyy sanoa, että annoin Elizabeth Stroutille viisi.

Elizabeth Strout sai uransa alussa useita hylsyjä ja menestys tuli varsin myöhään (kirjailija on tällä hetkellä 64-vuotias). Strout katsoo henkilöitään suurella myötätunnolla, joka ei ole korkeakirjallisuudelle ihan tyypillistä. Nyyhkytin lukiessani romaania Kaikki on mahdollista, luin uudestaan kirjan Nimeni on Lucy Barton (itkin taas) ja aloitin juuri Olive Kitteridgen, jonka kirjailija kirjoitti ennen edellä mainittuja teoksia ja josta on tehty samanniminen hieno televisiosarja.

Järjestimme lukupiiritapaamisen Teamsissa (pidimme siis Skaippi komfferenssin), jonka alku oli yhtä hulinaa, sillä eräs jäsenemme ei ensin päässyt virtuaaliseen seuraamme. Tällä kertaa kaikki pitivät kirjasta, eikä kukaan sanonut "Tämä on paska!". Yksimielisyydellä on taipumusta laimentaa kokemusta.  Ylistimme yhdessä Stroutia kuin Kim Jong-unia konsanaan.

Viiveteoria

Luen lukupiirikirjaa sunnuntain "kokoontumista" varten. Tämänkertainen kirjamme on Elizabeth Stroutin romaani Kaikki on mahdollista. Kirjassa vaimoaan pettävä Charlie (josta muuten pidin heti) pohtii ilmiötä, jota hän nimittää viiveteoriaksi. Jos lyöt sormeesi vasaralla, tunnet alkuun helpotusta, eihän tämä lopulta sattunutkaan, mutta kipu tuleekin viiveellä.

Kun miehesi, joka välillä tympii kovastikin, ilmoittaa rakastuneensa toiseen niin saatat olla hetken ajan helpottunut, mutta tiedät, että kyllä se tuska tulee ja tekee mieli mennä valmiiksi peiton alle potemaan tai hypätä jääkylmään veteen.

Luen romaania jo toista kertaa, tihrustan tekstiä kännykän näytöltä ja silti se tuntuu nerokkaalta. Lämpö, jolla kirjailija kuvaa pikkukaupungin asukkaita kaikkine vikoineen miellyttää minua.

Tulin surulliseksi siitä, etten itse tule kykenemään mihinkään vastaavaan.

Viiveteoria päti tässä koronahässäkässäkin, ensimmäisinä päivinä nautin siitä, että saan maata rauhassa sohvalla, eikä kukaan (varsinkaan minä itse) vaadi minulta mitään. Käännän vain kylkeäni ja kirjan sivuja, käyn kävelemässä ja seuraan kevään tuloa. Vajaan viikon kuluttua kaikki alkoi ärsyttää, kävelytiet, kirjat, Padilta katsotut elokuvat, omat ajatukset, kotijumpat, yksinäiset kahvihetket, puhelut ja painauma sohvassa, jonka olin aiheuttanut. Kirjoittaminenkaan ei sujunut. Nyt minusta on tullut ylitunteellinen ja siinä välissä kärsin tilanteeseen sopimattomasta huumorista (siis omastani), jota en edes pitänyt vain omana tietonani vaan levittelin ympäriinsä, kuin sillä voisi myrkyttää kaikki virukset. 

Katsoin MUBI-nimisestä palvelusta Louis Mallen elokuvan Virvatuli vuodelta 1963. Elokuvassa alkoholista irti pyristelevä, masennusta poteva mies asustaa jonkinlaisessa viehättävässä hoitolaitoksessa. Ruokapöydässä keskustellaan Aristoteleen ajatuksista. Heti alkuun käy ilmi, että miehellä on ase. Mies pääsee hoidosta ja tapaa tyylikkäitä ystäviään, ratkeaa ryyppäämään, palaa parantolaan ja ampuu itsensä. Kaikki tämä on niin taiteellista, mustavalkoista, hidassoutuista ja henkevää, ettei ahdista lainkaan. Taustalla soi Erik Satien pianomusiikki. Minuuttitolkulla kuvataan miehen istumista ravintolan terassilla, muita asiakkaita ja ohikulkevia ihmisiä. Hieno elokuva kerrassaan. Ranskalaiset osaavat tai osasivat, en ole aikoihin katsonut hyvää ranskalaista elokuvaa.