Olen aina kadehtinut Anja Snellmania. Hän on kirjoittanut hyviä kirjoja, saanut fiksuimmat ja komeimmat miehet ja asustellut Kreikassa. Nyt kirjailijasta on tullut psykoterapeutti ja hän on huomannut olevansa erityisherkkä ja kirjoittanut aiheesta fiktiivisen teoksen, jossa erityisherkkä kovasti Snellmania muistuttava Anu kertoo tiestään kirjailijaksi (en ole lukenut kyseistä kirjaa, jonka nimi on Antautuminen)
Kuuntelin kirjailijatarta Tammerin Roosaklubilla, jossa kateuteni kohdetta haastatteli sympaattinen Sami Hilvo.
Erityisherkkyys ei ole diagnoosi vaan hieno ominaisuus, jonka myötä kirjailijan elämäntarina on mennyt uusiksi.
Koska joku keksii tempperamenttityypin, joka sopii minuun? On masentavaa tallustaa ilman kunnollista määritelmää. Haluan löytää vertaisryhmäni.
Snellman luki lapsena Saarikosken runoja. Minä luin Anni Polvan kirjaa "Tiina on aina Tiina" (miinusta). Kirjailija näkee numeron neljä keltaisena, minä näen vain huonon koenumeron ja ehdot (kaksi miinusta). Tunsin kuitenkin itseni lapsena välillä suunnattoman yksinäiseksi (plussaa). Olin kamalan ujo (plussaa).
Nyt joudun päivittäin tapaamaan useita vieraita ihmisiä ja keskittymään siihen, että katson heitä rohkaisevasti silmiin vaikka olen ihan yhtä avuton kuin hekin. Miten tähän olen joutunut?
En tiedä mikä minua kirjailijahaastattelussa ärsytti. Ehkä itsensä ympärillä pyöriminen ilman minkäänlaista itseironiaa. Poistuin siinä vaiheessa kun kadehtimani erityisherkät naiset pääsivät ääneen.
14 kommenttia:
Neljä on sininen! Kolme on punainen. Mutta mä en ole erityisherkkä, ainoastaan synesteetikko.
Minäkin haluaisin olla synesteetikko. Tunnen naisen, joka näkee kirjaimet väreinä.
Voisiko olla ryhmä erityislattapäät. "Nyt ymmärrän itseäni, sillä olen ihan tyypillinen erityslattapää".
Tuo erityislattapää on loistava, mutta joku nasevampi täytyy vielä keksiä.
Naapurin lekuri kertoi mulle vuosia sitten, että kun potilaasta ei löydy selkeää syytä taudille, niin ruvetaan sulkemaan mahdollisuuksia yksi kerrallaan pois. Olin aivan äimänä.
Eikö lääkäri olekaan yli-ihminen joka jo potilaan nähdessään tietää mikä häntä vaivaa(huutomerkki).
On se, pakko olla(kaksi huutomerkkiä). Sinun ainakin uskon olevan...
Tämä on valtavan hyvin nähty ja hauskasti kirjoitettu, kiitos Heidi!
Minulla vahvistuu yhä enemmän se käsitys, että itsensä erityisherkiksi diagnosoivat ottavat itsensä erityisen vakavasti. Narsisimi ja erityisherkkyys osunevat aikalailla päällekkäin.
Luen mieluummin sinun blogiasi kuin Anja Kaurasen/Snellmanin (hmm) kirjoja.
Minulla ei ole mitään erityisherkkiä ihmisiä vastaan.
Yllättävää, että Snellman pitää itseään erityisherkkänä. Jostain syystä olen aina pitänyt häntä koviksena.
Hesarissa oli juuri eilisessä Torstai-liitteessä taas uusi tyypittely "resilientit", henkilöt, jotka eivät lannistu vaikeuksista vaan kimmahatavat takaisin normaaliin elämään kuten taivutetit oksat. Eräs piirre näillä ihmisillä on se, että he eivät valvo vaan pystyvät nukkumaan vaikeissa elämäntilanteissa. No, minähän se olen nukkunut sikeästi mm. suru-uutisen saatuani, kun tiesin, että tarvitsen kohta paljon voimia. Moni muukin asia natsasi, mutta en missään nimessä haluaisi kuulua johonkin kimmahtelijoiden porukkaan. Kai sellaisillekin joku nimi on, jotka kammoavat lokerointia.
Haluan olla erityistavallinen! Onko vertaisryhmää jo perustettu? En ole FB:ssä, joten sitä ei kannata ehdottaa. Voisiko sen perustaa kokoontumaan torstaisin vaikka X-marketin pullonpalutusautomaatin lähettyville?
Lisään vielä seuraavaa tuonne ensimmäiseen kommenttiini, ettei kukaan loukkaannu: kun seuraa erityisherkkyys-ilmiöstä tehtyjä haastatteluja, saa usein sellaisen käsityksen, että haastatellut tarkkailevat itseään tavallista enemmän ja mahduttavat tähän piirteeseen ihan tavallisia ja jopa ihan päinvastaisia asioita.
Haluan edellisen anon ryhmään! (Minäkään en ole FBssä, niin että siinäkin suhteessa voimme tukea toisiamme.) Mikään ei ole ihanampaa kuin olla mahdollisimman tavallinen. Tarvitsen ryhmää jo siksi, että kotona joudun olemaan puolustuslinjalla koska mieheni ajattelee asiasta aivan toisin.
Jaa, minulla olisi ilmeisesti pilvin pimein erityisherkän piirteitä, mutta koko konsepti on mielestäni vastenmielinen, ihan teennäistä nimeä myöten. Ainahan sitä on ollut erilaisia ihmisiä. Kirjoitus ja nämä kommentit olivat antoisia, tajusin, että itseironian puute näyttää olevan se herkkisten yhteinen luonteenpiirre (joka minuakin ärsyttää). Jännä, miten tästä sinänsä sympaattisesta asiasta osataankin puhua niin haltioituneen itsekeskeisesti, että useimpia kuulijoita vain kyrsii :D
Miks pitää ihmisiä lokeroittaa? Vai onko kyseessä sairaus, joka tarvitsee diagnoosin, jotta sitten saisi vastalääkettä ja tulisi..., siis jonkinlaiseksi, jota sitten pitäisi kontrolloida, jotta sitten pysyisi sellaisena.
Lähetä kommentti