sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Maailmojen loput.

Luen Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin teosta Maailmojen loput. (WSOY 2018). Kirjan nimi päättyy pisteeseen, sillä kirjassa puhutaan romaanien lopetuksista. Teoksen takakannessa kirjasta käytetään nimitystä esseedialogi. Maailmojen loppujen alku pohjautuu kirjailijoiden sähköpostiviestittelyyn ja sisältää yleistäkin kirjallisuuspohdintaa ja loppuosassa käsitellään kirjoittajien valitsemien romaanien lopetuksia.  Vaikka olen vasta kirjan puolivälissä (no vähän yli), suosittelen kirjaa kaikille kirjallisuudesta kiinnostuneille. Kirjan lukeminen ei vaadi kirjallisuusopintojen suorittamista eikä teos ole liian akateeminen.

Molemmat kirjoittajat ovat sitä mieltä, että romaanin alku ja varsinkin sen keskiosa ovat yleensä parasta antia ja kirjailija usein väsähtää lopussa tai tulee kiire kun kustantaja vaatii valmista. Muistaakseni Melender antaa kirjalle korkeintaan viisikymmentä sivua aikaa herättää uteliaisuus, hänen mielestään romaani tuskin siitä enää paranee. Näytelmissä monesti se toinen puoliaika on taas parempi ja alku vain pohjustusta (tämä oli oma huomioni, ei kirjoittajien).

Olen usein miettinyt miten teennäistä kirjallisuus on, sillä eihän elämä pääty muuhun kuin kuolemaan. Jostain syystä kirjojen aluista kohkataan, mutta loppulauseita harvoin muistetaan vaikka ne luetaan viimeiseksi.

Lukijoita on monenlaisia, niitä joille juoni on tärkein ja niitä, joille juonella ei ole väliä. Asetun johonkin puoliväliin.

Kirjassa todetaan, että suomalaisille on jostain syystä erityisen tärkeää, että fiktiossakin faktat ovat täydellisen oikein kun vaikka Ranskassa niillä ei ole niin väliä. Täällä fantasia leimataan vain lasten- tai nuortenkirjallisuudeksi ja fiktiokin on melko realistista. Katsoin eilen Areenasta dokumentin kirjailija Sirpa Kähkösestä, jolle tulivat kyyneleet silmiin kun hän muisteli kritiikkiä, jossa häntä oli syytetty huolimattomasta taustatyöstä.

Romaanihenkilöihin halutaan samaistua ja heitä aletaan pitää todellisina. Oma vähäinen kokemukseni lukijoista kertoo samasta. Moni halusi tietää mitä romaanihenkilöille jatkossa tapahtuu vaikka henkilöt elivät ensin minun ajatuksissani ja sitten lukijan päässä. He eivät olleet koskaan syntyneet, kävelleet kadulla, pesseet hiuksiaan tai syöneet aamiaista.

No miten lopuista kertova kirja loppuu? Sinikka Vuola kirjoittaa  viimeiseksi Virginia Woolfin kirjasta Majakka:

"Lily seuraa veneilijöiden saapumista majakalle (aikamoisen etäisyyden päästä siis), sitten Lily katsoo tauluaan, viimeistelee työnsä. Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan - näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin."

Lopettaminen on vaikeaa. Jopa näin aamusta hutaistun blogitekstin. Nyt luen tämän kiinnostavan kirjan loppuun.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Muutaman kirjan loppukin on tosin päätynyt nk. lentävien lauseiden listalle. Esimerkiksi "Hamletin" (joka tietysti tarkkaan ottaen on näytelmä) tai Raamatun viimeiset sanat (jos kohta myös ensimmäiset).
Ja aika moni taitaa vieläkin tietää, miten päättyy taas viime päivinä taajaan siteerattu "Tuntematon sotilas".

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Luettavaa valitessa tulee yleensä luettua romaanin alkua eikä loppua, ettei pilaisi nautintoa kirjan juonesta. Täytyy myöntää, etten näin suoraan muista yhtään kirjan loppulausetta en edes Tuntemattoman sotilaan. En kyllä monta alkuakaan.