Vimma

Istuin Metson kahvilassa, kun tuntematon nainen tuli kysymään saisiko hän haastatella minua radioon työttömyydestä. En kysynyt mihin ohjelmaan, varmaan johonkin paikalliseen. Mietin, näytinkö työttömältä, toisaalta istuinhan kahvilassa kiireettömän näköisenä keskellä parasta työpäivää. Ilmoitin, etten ole työtön, mutta se ei kuulemma olisi haitannut. Koin, ettei minulla ole mitään tarpeeksi tärkeää ja syvällistä sanottavaa aiheesta, joten kieltäydyin. Jälkeenpäin mietin, että olisinhan voinut kommentoida nykymenot, sotet ja valinnanvapaudet samaan syssyyn.

Erään liikehuoneiston näyteikkunaan oli teipattu lappu, jossa luki suurin ja paksuin kirjaimin, että huoneistoon avataan helmikuussa KUIVASILMÄKESKUS. Alkoi heti kiinnostaa, mitä sellainen keskus tarjoaa. Rusinoiksi kuivuneita silmiä? Silmien kostutustippoja? Vai kerääntyvätkö kyseisiin tiloihin lähitienoon anonyymit empatia- ja itkukyvyttömät?  Silmätippojen myynti on kasvava bisnes, minullekin yritettiin niitä apteekissa kaupata vaikka olin ihan muilla asioilla. On tietenkin myös sairauksia, joihin tuo kuivasilmäisyys liittyy. Suomen Sjögren syndrooma yhdistys julkaisee lehteä nimeltään Kuivakukat. En halua missään nimessä vähätellä kuivasilmäisyyden piinaa. Raportoin kuivasilmäkeskuksesta lisää helmikuussa.

Hämmästelen viime päivien vanhustenhoitokeskustelua. Jos vanhustenhuolto siirretään yksityisille voittoa tavoitteleville firmoille, niin jostain se voitto on saatava. Ala sattuu olemaan työvoimavaltainen, joten siitähän ne ylimääräiset on nipistettävä. Osasitte varmaan rivien välistä lukea, että vastustan tätä terveyden- ja sosiaalialan yksityistämisvimmaa.

Lainaa vain

Tämä on taas tällaista asiasta toiseen hyppimistä. Äidinkielen opettajani Helka N. puhui aina kehärakenteesta. Tekstin lopussa palataan takaisin alkuun. Näin ei tule käymään.

Näin viime yönä unta, jossa kissani Kerttu muuttui sulkasatoiseksi linnuksi. Tipu muistutti toisaalta kanaa  ja toisaalta tenavahahmoa nimeltään Kaustinen. Kertun metamorfoosi ei surettanut minua lainkaan. Kanat eivät herätä emäntäänsä öiseen aikaan vaan ovat hyödyllisiä tuotantoeläimiä.

Olen päässyt kahtena peräkkäisenä päivänä lähtemään töistä kotiin myöhään, sillä olen osallistunut kokouksiin, joissa on mietitty, miten saisimme organisoitua työtämme niin että pääsisimme töistä ajoissa.

Saan jatkuvasti viestejä, joissa minulle tarjotaan lainaa vaikka velkaa on jo riittävästi. Eräässä mainoksessa rahaa luvattiin jopa luottotietonsa menettäneelle.

Tuolla moraalittomalla mainostamisella ei ole mitään rajoja. Sain blogitekstiini kommentin, jossa kirjoitustani kehuttiin. Olin tietysti imarreltu ja halusin tietää keneltä tuo positiivinen viesti oli. Kun klikkasin kommentoijan nimimerkkiä, jouduin pikavippiä markkinoivalle sivulle.

Anteeksi Helka, minä vain lätkäisin asiat peräkkäin: kissan, kanan, Kaustisen, kokouksen, pikavipit ja imartelukommentin. Palasin kuitenkin lopussa sinuun ihan sinun ja sen kehärakenteen kunniaksi.

Rymsteeraus

Työmatkapyöräily on vaatinut viime päivinä hyviä reisilihaksia ja vilkasta ääreisverenkiertoa. Pyöräni muistuttaa ajo-ominaisuuksiltaan Wartburg-merkkistä henkilöautoa, niin jähmeä se on. Wartburgissa on sentään moottori. Jopa tamperelaisen tehtaan savu on viime päivinä jähmettynyt taivaalla roikkuvaksi patsaaksi. Kotonakin paleltaa, mutta työpaikan kahvihuoneen mittari näyttää 25 astetta.

Olen lähdössä ystävän kanssa Pietariin huhtikuussa. Viisumia hakeakseen on tilattava hotellista kutsu, jonka saadakseen pitää skannata passin ensimmäinen sivu. Viisumia varten on oltava todistus matkavakuutuksesta. Siinä näköjään mainitaan, että vakuutus korvaa hautauksen Venäjän maalle tai kalmon kohtuuhintaisen kuljetuksen kotiin.  Pitäisi vielä hankkia tuore passikuva. Junaliput on, ostin oikein rautatieasemalta (siihenkin tarvittiin passi). Onneksi, sillä virkailija teki töitä melko pitkään, ennenkuin liput olivat käsissäni.

Äitini on innokas sisustaja ja vaihtaa huonekalujen paikkoja tiheään (nyt vanhemmiten vähemmän). Nick Cave väitti dokumentissa (löytyy Areenasta) erään aviomiehen naulanneen huonekalut lattiaan kyllästyttyään niiden jatkuvaan siirtelyyn. Jotkut käyttävät kyseisestä toiminnasta kivaa sanaa rymsteeraus ja toiset möbleeraavat. Caven teorian mukaan rymsteeraukseen purkautuu naisia pakahduttava toteutumaton luovuus. 

Onnekas sattuma

Kerttu kiskoi minut ylös naukumalla ja minä puolestani herätin naapurit kalisuttelemalla kattiloita, pesemällä hampaitani, lukemalla lehteä, ajattelemalla ja katsomalla elokuvaa Nick Cavesta.

Murkkuikäiset lapseni väittivät aikoinaan, että paukutin viikonloppuisin tahallani kattilan kansia yhteen, että he heräisivät. He kaivoivat kaapista pari kattilan kantta ja demonstroivat miltä aamutoimeni kuulostivat. Oma äitini heräsi aina ennen muita, siivosi, teki pullataikinan ja kuori perunat heti aamutuimaan.

Elokuva Nick Cave and the Bad Seeds: One More Time With Feeling tehtiin sen jälkeen kun Caven 15-vuotias poika kuoli tapaturmaisesti ja sen aistii elokuvasta, joka on alakuloinen ja mustavalkoinen.

Aamun Hesarissa kerrotaan kääntäjä (hän on mm. suomentanut Karl Ove Knausgårdia) Katriina Huttusen romaanista Surun istukka, jonka taustalla on Huttusen lapsen itsemurha. Huttunen vastustaa ajatusta surutyöstä, eikä yritäkään päästää surusta irti vaan käy joka päivä lapsensa haudalla.

Lapseni ovat elossa, mutta koen sen jotenkin pelkkänä onnekkaana sattumana enkä omana ansionani. Syyllisyys on osa elämääni, enkä oikein usko niihin "Sinä olet kuitenkin paras äiti omille lapsillesi" tai "Olet tehnyt parhaasi". En todellakaan tehnyt. Ehkä muutkin vanhemmat kokevat samanlaista syyllisyyttä, mistä minä tiedän. Työpaikan kahvihuoneessa puhutaan yleensä vain lasten menestyksestä.

Katriina Huttusen surua en ole onneksi kokenut. En yritä päästä syyllisyydestä irti kovinkaan tarmokkaasti, enkä vertaa omaa syyllisyyttäni Katriina Huttusen taakkaan. Miten voisin sitä tehdä, sillä voin edelleen tavata lapsiani. Blogilistastani löytyy Katriina Huttusen blogi Surun syli.

Maistuiko ruoka?

On jännä huomata, ettei ruoka kiinnosta kaikkia, vaikka jokaisen on pakko syödä. Tunnen henkilön, joka elää käytännössä perunalla, juustolla ja suklaarusinoilla. Hänestä on siitä huolimatta tullut professori.

Kävin lounaalla tamperelaisen ostoskeskuksen kellarissa sijaitsevassa kanaravintolassa, jonka ikkunasta voi seurata kännykkä- ja lastevaatekauppaan meneviä asiakkaita. Edellisillä käynneillä ruoka on ollut hyvää, puhtaita selkeitä makuja, nyt petyin. Annoin poikkeuksellisesti negatiivista palautetta, mutta samalla kerroin, että olin aiemmin pitänyt ruoasta. Tarjoilija sanoi "Tämä annos on saanut paljon hyvää palautetta". Tunsin itseni turhan valittajaksi ja päätin etten enää jatkossa anna negatiivista palautetta vaan menen mielummin syömään jonnekin muualle.

Miksi muuten vasta ruoan jälkeen kysytään "Maistuiko ruoka?", miksi sitä ei udella jo muutaman suupalan jälkeen, jolloin asialle voisi vielä tehdä jotain? Sen jälkeen asiakkaan voi jättää rauhassa syömään, sillä kyllä hän yleensä pärjää ihan yksinkin.

Olen jakanut tämän ennenkin, mutta kun tuttavaltani aikoinaan udeltiin ravintolassa maireasti "Maistuiko ruoka?" hän vastasi "Maistui, mutta pahalta".

Kuvaatteko muuten ruoka-annoksia? Jaatteko ruokakuvia somessa? Entäpä jos julkaisisi jokaisen ateriansa, välipalansa ja suklaapatukkansa? Tällainen toiminta ei ehkä toisi paljonkaan seuraajia, mutta saattaisi vaikuttaa syömiseen. Toisaalta mitä väliä minkään jakamisella enää on, sillä Google tietää muutenkin mitä syön, juon, luen, harrastan, kenelle soitan, ketä tapaan, miltä näytän ja mitä ajattelen. Toisaalta vaikka Google sen tietää niin ystävät ja sukulaiset eivät välttämättä ole ihan kaikesta selvillä.

Pöytä

Olen istunut pari päivää alani vuosikokouksessa. Kuulin paljon sellaistakin, josta ei ole välitöntä hyötyä työni kannalta. "Tarpeettomalle" informaatiolle on hyvä silloin tällöin altistua.  Näin piirroksia soluista, jotka tunnistin kuvateksteistä tai luennoitsijan puheesta. Nuolia sinne tänne. Kukapa tietää vaikka niistä nuolista saattaa joku joskus löytää potentiaalisen hoitokeinon johonkin sairauteen. Ja kun tieto käy uuvuttavaksi, niin onneksi voi lukea sähköpostit tai käväistä Instassa.

Tauoilla joimme kahvia. Tarjolla oli karkkeja (myös suosikkejani liitulakuja) suurissa lasipurkeissa, mutta niitä varten ei ikävä kyllä ollut saatavilla pusseja. Makeisia olisi kuulemma voinut rohmuta muovimukeihin, mutta miten sellainen kuljetetaan kotiin viikonlopun karkkipäivää varten? Tampereen kokous tullaan muistamaan karkkipöydästä!

Torstain illallisella minut oli jostain syystä sijoitettu pöytään, jossa luki kutsuvieraat. Olin valittu, enkä ymmärrä miksi. No se on kovin suhteellista. Kaikkia pöytiä peittivät samanlaiset valkoiset pöytäliinat, niille oli katettu yhtäläiset astiat ja kaikille kannettiin yhtä suuret ruoka-annokset.  Seura oli kivaa, mutta olisihan voinut käydä huonostikin ja viereen olisi voinut istua joku, jonka kanssa ei olisi löytynyt muuta puhuttavaa kuin "Miten monta potilasta teillä katsotaan päivässä?"

Mitä sillä on väliä?

Metsossa järjestetään filosofian iltoja ja päätin minäkin, filosofisesti sivistymätön, lähteä kuulolle.  Tämän illan otsikkona oli "Mitä sanamme merkitsevät, miksi ja mitä sillä on väliä?" Ihmisillä on valtava filosofisen sanan tarve, sillä en meinannut löytää istumapaikkaa.

Joku väitöskirjatutkija väänteli sanojen merkityksiä niin, että tuli mieleen, että onko tuolla sitten lopultakaan väliä. En jostain syystä saanut suuria oivalluksia sanojen ruumis, keho ja kalmo pyörittelystä.  Ei minulla silti ole mitään kielifilosofiaan vastaan.

Luennon jälkeen joku yleisön joukosta pyysi kommenttipuheenvuoroa ja ryhtyi puhumaan koulukiusaamisesta, eikä puheelle meinannut tulla loppua. Tärkeä asia sinänsä, mikä minä olen häntä moittimaan. 

Oletteko pohtineet kumpi oli ensin ajattelu vai kieli? Tai syntyikö kieli ajatellessa vai ajatus puhuessa? Minä nimittäin en ole. Tällaisiin kysymyksiin törmäsin kielifilosofiaa googlatessani. Näitä lähden pohtimaan tuonne peiton alle. 

Minä tiedän mikä teillä on!

Nyt tuli tunne, että on pakko kirjoittaa edes jotain, kun eilinenkin avautuminen jäi väliin. Voi tietysti kysyä, että kuka pakottaa.

Muistelin tänään erään sairaalan ihotautilääkäriä. Hän oli saksalainen ja puhui suomea hieman murtaen. Tämä tapahtui vuosia sitten. Miehestä kerrottiin, että kun potilas lähestyi, hän alkoi huitoa ja huutaa "Älkää tulko lähemmäksi, älkää tulko lähemmäksi, minä tiedän mikä teillä on!"

Joskushan diagnoosin tietää jo parissa minuutissa, anamneesin kysely ja kaikenlainen tutkiminen on teatteria, joka on vaan vietävä läpi, ettei homma vaikuttaisi yksisarvisterapialta.

Olen koko päivän miettinyt, mikä sen ihotautilääkärin nimi oli ja nyt sen vasta muistin. Aivot ovat kerrassaan oikullinen, mutta hieno laitos.

Iloa ja valoa

Olin perjantaina matkalla teatteriin, kun törmäsin nuoreen mieheen, erikoistuvaan lääkäriin, joka sanoi "Heidi, olemme ilmeisesti menossa samaan paikkaan". Mietin, mistä ihmeestä hän tiesi, että olin matkalla teatteriin katsomaan Billy Elliottia. Näkyikö se ryhdistäni, askelluksestani tai siitä, että kannoin repun sijaan käsilaukkua. Sitten selvisi, että hän suunnisti juuri klinikkamme pikkujouluihin, jotka on viime vuosina järjestetty tammikuussa. Tiedon juhlista olin menettänyt. Siellä, jossain lukemattomissa sähköposteissa, se odotti nöyränä, lyötynä ja väsyneenä minua.

En päässyt pikkujouluihin, mutta näin musikaalin. Ei siitä enempää, kaikki on jo eri tahoilla sanottu. Olihan se hyvä. Ihailin esityksen rytmiä sekä lapsinäyttelijöiden rohkeutta ja kykyä ottaa suuri näyttämö haltuun.  Herkässä kohdassa aloin penkoa sitä käsilaukkuani löytääkseni nenäliinan.

Kävin teatterissa erään kirjailijan kanssa, johon tutustuin esikoiskirjailijaseminaarissa. M signeerasi minulle uuden kirjansa. Luin signeerauksen vasta seuraavana aamunua. M kirjoitti minun olevan iloa ja valoa vaikka olin allapäin. Olen siitä kiitollinen, sillä tunsin heti oloni paremmaksi.

Kusama

Niagarassa menee dokumenttifilmi pian 90 vuotta täyttävästä japanilaisesta naistaiteilijasta Yayoi Kusamasta.  Kusama on saanut paljon huomiota somessa, sillä hänen työnsä sopivat erinomaisesti selfieiden taustoiksi. Minäkin kävin nappaamassa omani HAM:in näyttelystä. Tiedättehän pilkut, pallot, peilit ja penisveneen.  Kusama ei muuten kuulemma välittänyt seksistä, eikä ilmeisesti välitä vieläkään.

Kusama ei halunnut elää vanhoillisessa Japanissa, mennä naimisiin ja hankkia lapsia, vaan tehdä taidetta. Nainen matkusti  60-luvulla New Yorkiin käynnistämään taideuraansa.  Alku oli hankala, sillä naiset eivät siihen aikaan voineet pitää edes yksityisnäyttelyitä, eikä heitä huomioitu muutenkaan. Kusama eli köyhänä ja maalasi pilkkujaan, laajensi sittemmin installaatioihin ja pehmeisiin veistoksiin kuten sohviin joista tökötti ulokkeita. Nainen järjesti sodanvastaisia tempauksia ja herätti pahennusta monin tavoin. Dokumentissa vihjattiin menestyvien miestaiteilijoiden kuten Andy Warholin varastaneen Kusaman hillittömiä ideoita.

Eräs mies kertoi dokumentissa ostaneensa Kusamalta tämän  maalauksen osamaksulla (hinta oli tuolloin 75 dollaria) vaikka piti sitä liian kalliina. Vuosia myöhemmin sama taulu myytiin 750 000 dollarilla.

Kusama palasi Japaniin vaikka ei ollut siellä erityisen pidetty. Hänen vanhempansa häpesivät kohuotsikoita siinä määrin, että kävivät ostamassa kaikki kaupungin sanomalehdet kun tyttärestä kirjoitettiin. Nykyään kotikapupunki on ylpeä taiteilijastaan.

Tässä elokuvassa oli onnellinen loppu, Kusama on kuuluisa ja maalaa edelleen. Amos Rexin jonot ovat naurettavan lyhyitä verrattuna Kusaman näyttelyiden jonoihin USA:ssa.

Antaisin elokuvalle kolme tähteä jos minulla olisi siihen valta.

Ihana hiljaisuus

Metsokirjaston kahvilassa "dj" alkaa ihan kohta soittaa levyjä. Musiikki kuuluu avoimissa tiloissa joka nurkkaan, näin luulisin. Anneli Kannon chick lit romaanissa "Ihan pähkinöinä" verrataan avokonttoria lattiakanalaan. Tämä muistui nyt jostain syystä mieleeni. On hienoa jos luetusta kirjasta jää jonkinlainen pieni muistijälki.

Kävin aamulla vesijumpassa, jossa me  keski- ja vanhusikäiset naiset heiluttelimme allejamme Popedan ja Kikan musiikin tahdissa. Paikalla oli yksi kiintiömies.  Jumpassa toivotetaan hyvät huomenet, jota arvostan suuresti. Musiikkia voisi uusia. Kuulostaa siltä, että yhdessä kappaleessa laulettaisiin rantanaamiosta, mutta kyseessä on varmasti sitkeä väärinkuulemisilmiö. Kun venyttelyjen kohdalla alkoi soida Heinillä härkien, ohjaaja kävi vaihtamassa kappaleen.

Ei se musiikki kuuluu tänne alakertaan kuin sen verran, että se häiritsee, mutta siitä ei saa selkoa, eikä musiikkinautinnosta voi puhua.

Nilkutusta

Kehumisprojektini ei etene suunnitelmien mukaan. En ole tänään kehunut ketään.  Tämän puutteen korjatakseni sanoin äsken Kertulle  "Olet ihan kelpo kissa, mutta päivät ovat valvomista ja yöt nukkumista varten". Kerttua ei kiinnostanut, se vaan jatkoi kuorsaamistaan.

Liukastuin ja lensin pitkin pituuttani Pirkankadun keskellä sijaitsevalle ratikkatyömaan ylityspaikalle. Ohikulkija kysyi "Sattuiko",  no kyllä h-tissä sattui. Olisi mielenkiintoista nähdä hidastuksena miten kaatuminen tapahtui, sillä ensin olin pystyssä ja sitten selälläni, se lyhyt välivaihe on epäselvä.

Koska ikävyydet tuppaavat kasautumaan, koin heti perään pettymyksen, joka romahdutti itsetuntoni. Vasen pakarani on kipeä, joten nilkutan sekä fyysisesti että henkisesti.

Katsoin Areenasta ensimmäisen ja kolmannen osan Ingmar Bergmanista kertovasta dokumentista. Kakkosesta puuttui tekstitys, enkä jotenkin jaksanut seurata sitä vaikka kai ymmärtäisin ruotsia sen verran.

Sain tietää, että miesnero Bergman eli viilillä ja Marie-kekseillä, eikä hänen henkilökohtaisia keksejään saaneet muut syödä. Hän ohjasi näyttelijöitä kovin fyysisesti menemällä lähelle, tarttumalla heihin kiinni ja rakastumalla naisnäyttelijöihin. Siittämistään lapsiparoista hän ei suuremmin piitannut. Bergmanin omaan lapsuuteensa voi eläytyä katsomalla elokuvan Fanny ja Alexander.

Kun eräs näyttelijä oli rooliin liian iloinen, Bergman houkutteli lääkärin kertomaan miehelle, että hänen sairautensa olikin luultua huonoennusteisempi (en kylläkään ymmärrä miten tälläinen olisi mahdollista). Näyttelijä masentui ja elokuvasta tuli sellainen kuin Bergman halusi.

Tämä kaikki kuulostaa oudon tutulta.

Ehkä neroksi tullakseen on elettävä neron elämä ja onhan Bergman tehnyt hienoja elokuvia, mutta tämän jälkeen niitä katsoisi toisin.

Ensimmäinen kehumispäivä

Päätin kehua ihmisiä kohtuuttomasti kolmen päivän ajan. Ensimmäisessä päivässä ei ollut kehumista, sillä ehdin kehua vain sosiaalityöntekijän, lääketieteen opiskelijan, sivarin ja itseni. Huomasin, että kehuminen vaatii mielikuvitusta.

Sosiaalityöntekijälle sanoin jotain sekavaa hänen avustaan B-lausunnon laatimisessa. Sivarille sanoi, että hyvä kun huolehdit näistä ja heilautin kättäni kaikenlaisia tarvikkeita sisältävää pöytää kohden. En ole oikein varma mistä hän lopultakin huolehtii. Kehuin lääketieteen kandidaattia, joka teki pienen toimenpiteen. Kehumisvoimani ehtyivät jo aamupäivällä ja iltapäivällä en kehunut enää ketään.

Tein työpäivän pituudessa henkilökohtaisen ennätyksen. Tällä ajalla tuskin pärjäisin euroopan- tai edes suomenmestaruuskisoissa. Jos ollaan oikein tarkkoja, hävisin kuitenkin nuoruuden päivystysrupeamille, jotka venyivät välillä yli vuorokauteen. Annoin itselleni tunnustuksen hienosta suorituksesta. En itkenyt, en huutanut, kuuntelin potilaita ja ennen kotiinlähtöäni söin seisaallani edellispäivän lohikeiton lopun.

Seurasin tänäänkin hetken sanageneraattoria: paaripotilas, vauraus, kotikulma, veto-oikeus, väännös, parodioida, tytärpuoli, korvaläppä, pystyviivoitus, öljyntuottaja, toimintanäppäin, seinäke, osamaksukauppa, katalyyttiauto, kielilaboratorio, savu, espressokeitin... Ajatella, että on niin paljon sanoja, joita ihan kuka vaan saa käyttää.

Mutta mikä on seinäke?

Kehuminen muuttaa elämän

Potilas sanoi tässä eräänä päivänä  "Tohtori se vaan komistuu päivä päivältä". Olin hetken ilahtunut, kunnes aloin miettiä, mitä komistuminen tarkoittaa. Ei kai vaan levenemistä. Nettisanakirjassa käytetään esimerkkinä lausetta "Poika kasvaa ja komistuu ihan silmissä". Olin jotenkin ilahtunut kommentista kuitenkin. Kehuja saa harvoin.

Jonkun pilipali psykologin mukaan toisten kehuminen muuttaa omankin elämän ja vielä positiiviseen suuntaan. No oli se ihan oikea psykologi (luin Ylen sivulta).

Juttelin ystävän kanssa puhelimessa ja kerroin tekeväni kuten toimittaja, aloittavani kolmen päivän ihmiskokeen. Kehun ihmisiä. Sanoin, että voisin kehua ystävääkin, mutta koska kokeilu alkaa vasta seuraavana päivänä, se ei ole vielä mahdollista.

Ehkä aloitan heti aamulla kehumalla sivarin, joka tarkastaa, että minulla on riittävästi laastareita, UÄ-geeliä, puhdistulappuja, neuloja, ruiskuja ja muuta sälää  ja joka tyhjentää päivittäin astianpesukoneen. Sivari ei ole rikkonut yhtään astiaa! Kiittelen  sosiaalityöntekijää ja kuntoutusohjaajaa, jotka selvittelevät ansiokkaasti potilaiden eläke- ja kuntoutusasioita. Sairaanhoitajaa suorastaan ylistän, sillä hän ei hermostu minuun koskaan ja tekee työnsä hyvin. Sairaalahuoltajalle sanon, että onpas tänään taas puhdas lattia.  Siitä se ihmiskoe lähtee.

Kävelykommunisti

Tämän aamun Hesarissa kirjoitettiin kävelyn eduista terveydelle, mielialalle ja luovuudelle. Olen aina ollut ihan hullu kävelemään. Ihan vilpittömästi pidän kävelemisestä.

Isäni ei aikoinaan tykännyt kävelystä, sillä hänen mielestään kävellessä maisemat eivät vaihtuneet riittävällä vauhdilla. Nykyään hänkin on joutunut vaihtamaan juoksemisen verkkaisempaan menoon.

Olin joskus kirjoituskurssilla, jossa Torsti Lehtinen sanoi kävelyn olevan filosofiaa. Kävelyn yksitoikkoisuus ei taida kuitenkaan tehdä kaikista filosofeja.

Joskus aikoinaan siskoni tuli kylään sillä ehdolla, ettei tarvitse käydä kävelemässä. Jostain pikkujouluista lähtiessä ehdotin jalkapatikkaa jatkopaikkaan, mutta muut halusivat ottaa taksin. Työkaverini haukkui minua kävelykommunistiksi.

Murkkuikäisenä asuin lähiössä, jossa ei ollut mitään tekemistä. Kävelimme kaverini kanssa lepikkoisen asuinalueen ainoaa katua edestakaisin. Raahustimme samojen tasakattoisten rivi- kerros- ja omakotitalojen ohitse monta kertaa jokaikinen päivä.  Osasimme ulkoa kaikki halkeamat asfaltissa ja naarmut betoniseinissä. Pulinamme heijastui talojen seinistä. Odotimme sitkeästi, että vihdoin alkaisi tapahtua jotakin.

Lähden kohta tästä tuonne ulos talsimaan. Tampereella on onneksi useampia teitä ja polkuja kulkea. Kävellä voi yksin tai seurassa, jolloin on hyvä löytää seuralainen, jonka tahti on sama. Yksin on aina hyvä kulkea.

Raikas kuin ruotsinlaiva

Osallistuin kurssille, jonka nimi oli Runokurssi kumisaapasprosaisteille. Kurssia veti runoilija, joka käyttää taiteilijanimeä Susinukke Kosola (Daniil Kozlov). Susinukke ei ollut ollenkaan pelottava vaan sympaattinen. Kaikki osallistujat olivat kypsänsorttisia naisia.

Opimme käyttämään sanageneraattoria (linkki edellä) ja kuvaamaan henkilöä generaattorista nappaamillamme sanoilla. Runollisen tekstin kirjoittaminen on hämmästyttävää kyllä helpompaa satunnaissanojen avulla kuin ilman sitä toimiminen. Kirjoittaja (ainakin minä) voi paremmin, kun joku (tässä tapauksessa kone) asettaa rajat. Voisin tuijottaa generaattoria vaikka kuinka pitkään. Miten paljon onkaan sanoja, joita tulee harvoin jos koskaan käytettyä kuten kapitalisointi, tekstilaji, esikasvattaa, liiketuttavuus, kabinettikysymys, vastaote, neulasisto, mesoni jne.

Opettelimme luomaan metaforia ja minulle jäi mieleen vähemmän osuva vertaus "raikas kuin ruotsinlaiva". Otan sen heti arkikäyttöön.

Mahdottaman kivaa oli. Nauroimme paljon ja ihan selvinpäin. Saatoimme samalla oppia jotain.

Kirjakaupan loppu

Istun trendikkäästi (Kultturitalo Laikun) kahvilassa kirjoittamassa. Ilmankos näppäimistössä pyörii pullanmuruja.

Tamperetta on kohdannut suru-uutinen: Teoksen kirjakauppa lopettaa. Liekö osuutensa sillä, että siellä on käynyt kovin vähän ostajia? Tietoni asiakkaista perustuu siihen, että kuljen usein kaupan ohitse.

Kun Niklas Herlin kuoli, Teos kustantamo (ja kirjakauppa?) siirtyi Koneen säätiölle. En tunne asiaa, mutta olen ymmärtänyt, että Herlin teki näitä kirjajuttuja rakkaudesta kirjallisuuteen, eikä rahalla ollut väliä. Kustantamo on ymmärtääkseni tappiollinen.

Teoksen kirjakauppa on tehnyt Tampereesta oikean kirjallisuuskaupungin. Kaupassa on tavattoman laaja runokirjavalikoima, ihan kuin Edinburghissa. Siellä järjestetään kirjallisuustapahtumia, jossa istuvat samat harmaahiuksiset ladyt ja boheemit kirjallisuusihmiset. Ehkä he ostavat kirjoja, ehkä eivät. Tapahtumiin kuuluvat runoraati, lukupiiri, Toisenlaiset torstait -luentosarja, kaupassa esitellään tamperelaista runoutta, on teatteriesityksiä ja julkkareita (omat julkkarini myös).

Meille tamperelaisille on oltu kateellisia ja syystä.

Olen ostanut kaupasta pari kirjaa vuodessa, eikä se tietenkään riittänyt. En tosin tiedä kaupan lopettamisen syitä. Ostin kirjakaupasta syksyllä lahjakortin, jonka voimassaoloaika oli vuoden. Kysyin, pysyykö kauppa niin kauan pystyssä ja minulle vakuutettiin, että jos toiminta loppuisi niin siitä ilmoitettaisiin ajoissa. Teoksen kirjakauppa suljetaan tietääkseni maaliskuussa.

Pelkään runoilijoita

Sain aamulla aivastuskohtauksen, jonka jälkeen pyyhin kännykän näytön räkäroiskeista. Ihan kirkasta limaa se oli. Aikoinaan keuhko-osaston potilaat esittelivät aamun lääkärinkierrolla keltaisia, vihreitä ja punaisia ysköksiä joita olivat purkkeihin tai kaarimaljoihin rykineet. Kirkas lima ei ollut hyvä, sillä siitä ei ollut yskösnäytteeksi.

Kirjoittaminen on tuntunut viime aikoina tarpeettomalta, tyhjältä ja sisällöttömältä. Typeriä sanoja peräkkäin. Tänään sain taas jostain syystä kirjoitettua ja hetkellisesti jopa nautin siitä.

Menen lauantaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään työpajaan "Runon hohtoa kumisaapasprosaisteille", jota vetää runoilija Susinukke Kosola. Työpaja on viiden tunnin mittainen ja sinne osallistuu oikeita kirjailijoita ja minä, joten olen hermostunut, mutta samalla innostunut.  Pelkään runoilijoita, erityisesti Susinukke Kosolaa.

Läppärini on pölyn ja kissankarvojen peitossa. Claes Ohlssonilta saa kuulemma ostettua ilmaa, jolla sen voi puhdistaa.  Päässäni soi Hectorin Mandoliinimies "Minä vuori-ilmaa pulloon voin laittaa tietenkin..."

En minä Susinukkea oikeasti pelkää. Olen ainakin osittain päässyt runoilijapelostani altistumalla runoilijoiden seuralle. Varovainen hyposensibilointi auttaa runoilija-allergiassakin. 

Snapshot

Luulin, että nuorison suosiman sähköisen viestijärjestelmän nimi on snapshot ja vasta eilen minulle paljastui, että se onkin nimeltään snapchat. Viisaammat työkaverit tiesivät. He olivat sitä mieltä, että minulla ovat vain shotit mielessä. Snapchatissa lähetellään valokuvia, joten olisihan se voinut olla yhtä hyvin snapshot.

Soitin eilen vahingossa siskolleni facetime-puhelun. Säikähdin kun kännykän näytöön ilmestyi tyyny, jonka päällä siskoni pää lepäsi. Me molemmat makasimme sohvalla, eri kaupungeissa vain.

Kävin apteekissa hakemassa yhtä reseptilääkettä ja minulle kaupattiin siinä sivussa edullisia silmien kostutustippoja. Seuraavalla kerralla kaivan laukustani jotain kaupattavaa minäkin. Neulon vaikka patalappuja myyntiin.

Lähetän tänä iltana kaikille tutuille ja tuntemattomille snapshot-viestejä. 

Klo 7-22 välisenä aikana ei saa naukua

Kerttu herätti minut yöllä noin tunnin välein. Joku varmaan pudottaa taas pian talon järjestyssäännöt postiluukustani ja lisää siihen yhden tärkeän kohdan: klo 7-22 välisenä aikana ei saa naukua. Yritän pitää kattia valveilla heiluttamalla sen kuonon edessä kilisevää kissanlelua. Kerttua ei voisi vähempää kiinnostaa.

Minulla on kissaan kohdistuvia väkivaltafantasioita.

Ostin Mustista ja Mirristä kaksi kymmenen kilon kissanhiekkapakkausta, jotka kuljetin kotiin pyörän tarakalla. Samaisessa kaupassa myytiin puusta tehtyä kissan jätösten kuiviketta, joka näytti ihan tavalliselta sahajauholta ja maksoi noin euron litra. Kerttu tuskin pitäisi siitä, olisihan se kevyttä kuljettaa ja varmasti ekologisempaa kuin tavallinen kissanhiekka, joka tehdään jonkinlaisesta savesta ja joka painaa perkeleesti.

Tänään oli ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä. Aloitin työt puoli kahdeksalta ja lopetin viideltä.

Sain potilaalta suklaalevyn.

Minulla ei ole mitään asiaa, mutta sen te jo varmaan huomasittekin.

Kylmään veteen

Huomenna alkaa taas arki. Yritän järjestellä vaatteitani, hiuksiani ja eväitäni sitä varten. Paras olisi mennä töihin jo tänään. Tehdä vähän jo valmiiksi, mutta hullunahan sitten pidettäisiin. Olen tosi hyvä stressaamisessa, se on vahvuuteni. Aiemmin kävin lomallakin töissä, ihan vaan pistäytymässä ja totuttelemassa. Työaamu loman jälkeen on kuin kylmään veteen astuisi, pian siihen tottuu ja vesi alkaa tuntua sopivan lämpöiseltä.

Antti Eskolalta julkaistaan postuumisti kirja, jossa hän taas kerran pohtii vanhenemista. Kirja arvosteltiin Aamulehdessä viiden tähden arvoiseksi.

Professori kirjoitti katsovansa joskus nettipornoa, kertoo Aamulehti. Jos joku nuori lapsiperhearkea elävä isä kertoisi julkisuudessa nettipornoharrastuksestaan, vaikuttaisi se lähinnä säälittävältä.

Miten tämä nyt tähän nettipornoon meni? Aion lukea kirjan, joka käsittelee kuitenkin pääasiassa ihan  muuta kuin seksiä (vanhusten seksiäkin saa ja pitää käsitellä). Pidin Eskolan edellisestä kirjasta "Vanhuus"  ja tämä "Vanhanakin voi ajatella" on viimeinen.

Kirjan viimeisen kappaleen otsikko kuuluu "Kiitos seurasta ja hyvää yötä". Kirjoittaja tiesi, ettei enää olisi kirjan julkaisua seuraamassa.

I like boring things

Laivamatkustaminen on kätevää, sillä laivan hytissä voi  vaivattomasti siirtyä paikasta toiseen nukkuen. En ollut aiemmin matkustanut näin hienossa hytissä: Hytin seinällä oli oikea ikkuna, eikä verhojen takaa löytynyt sitä tavallista feikki-ikkunaa.

Turusta Tukholmaan matkustaessa saavutaan naapurimaahan varhain aamulla, jolloin mikään ei ole vielä auki. Lopulta löytyi persoonaton Espresso House, mutta olihan se kivempi kuin ulkona pimeässä harhailu.

Andy Warholin näyttelyssä Moderna museetissa muisteltiin miehen edellistä näyttelyä vuodelta 1968. Näyttely oli melko suppea ja olin nähnyt hienompiakin. Vesisateen vuoksi jouduin ostamaan sateenvarjon, johon oli painettu Warholin ajatus "I like boring things". Lause sopii minulle hyvin.

Esillä oli myös töitä otsikolla With the future behind us, jossa taiteilijat katsoivat Ruotsia eri näkökulmista. Paljon videotaidetta. Ja tietysti museon vakionäyttely, jonka olisi saanut katsoa ilmaiseksi.

Tapasin vanhan työkaverini ja söimme lounasta Östermalmilla ja kävimme J:n ja hänen puolisonsa tyylikkäässä kodissa. He ovat asuneet Tukholmassa elokuusta ja viihtyvät hyvin.

Fotografiskassa oli esillä mm. Kirsten Mitchellin kauniita valokuvia. Nainen sanoo, ettei ole valokuvaaja vaan taiteilija, jolla on kamera. Kuvien tuunaaminen vie kuukausia. Fotografiska on kaupallinen museo, joka toimii myös Lontoossa ja New Yorkissa. Museoiden Espresso House.

Puhelimen mukaan kävelin Tukholmassa 21 kilometriä. Ihana mennä kotiin, sillä minäkin pidän tylsistä jutuista.

Husmanskost

Ensin sitä miettii, että johonkin pitäisi matkustaa. Sitten kun lähdön aika koittaa niin haluaisi jäädä kotiin. Sama tunne valtaa aina ennen lähtöä. Kotona voisin katsoa netistä Agatha Christietä, lukea kirjoja ja syödä juustoleipiä.

Niin sitä vaan istutaan junassa. Hattuhyllylle nostamastani laukusta putoilee vesipisaroita, jotka imeytyvät sukkahousuihini. Jos tämä juna ehtii ajoissa Turun satamaan niin seuraavaksi astun laivaksi naamioituun viihde- ja ostoshelvettiin. Olen aina inhonnut ruotsinlaivoja. Myrsky on onneksi ohitse ja alkoholijuomat pysynevät tax free -myymälän hyllyissä.

Piti oikein miettiä mitä pukea päälleen, kun kaikki ruotsalaiset näyttävät juuri Karibian-purjehdukselta kotiutuneilta. Ei siinä toisaalta vaatteet auta.

Tapaan entisen työkaverin Tukholmassa ja käymme lounaalla ja ehkä viinilasillisella ellei hän ei joudu vielä lounaan jälkeen töihin. Hän kysyi käykö husmanskost ja sanoin, että käy.  Googlasin sen jälkeen husmanskostin, joka näyttää olevan kotiruokaa.

Kyllä tämä sitten kuitenkin on kivaa. Sitäpaitsi olen perillä vain yhden päivän.

Ja silti on rakennettava vain

Seuraava lukupiirikirjamme on Eeva Joenpellon "Vetää kaikista ovista". Romaani ei joskus aikoinaan olisi voinut minua vähempää kiinnostaa, eikä sitä olisi ilman lukupiiriä tullut nytkään luetuksi. Aloitin jo Lohja-sarjan seuraavan osan "Kuin kekäle kädessä". Kirjasarjan lukeminen on siitä lokoisaa, että kirjan henkilöt ovat jo tuttuja, vähän kuin kaukaisempia sukulaisia. Ensiksi mainittu romaani löytyi kirjaston varastosta ja jälkimmäinen kirjaston vaihtohyllystä. Korjailin kirjan paperikantta teipillä ja nyt se pysyy kasassa.

Jos Linnan teoksissa painopiste on torppareissa, niin näissä kuvataan yrittäjiä ja kansakoulunopettajia. Tärkeitä henkilöitä ovat myös punaleski Gröönroos ja hänen vankileiriltä palaava poikansa. Kirjailija ei ole jyrkästi kenenkään puolella vaan kaikilla on ne omat kotkotuksensa ja salaisuutensa. Linnan naiset ovat statisteja, mutta Joenpellon naiset häärivät kaiken keskellä, heillä on omat ajatuksensa ja he arvostavat itseään.

Aamun Hesarissa Goncourt-palkittu kirjailija Pierre Lemaitre väittää, että kirjailijaksi ei synnytä vaan kirjailijan ammatin voi oppia siinä missä jonkun muunkin, harjoittelemalla.  Mies julkaisi ensimmäisen romaaninsa vasta 56-vuotiaana. Täytyy myöntää, että mies oli sitä ennen kirjallisuuden opettaja.

Eeva Joenpellon luoma kauppias (myös kirjailijan isä oli kauppias) Oskari Hänninen pohdiskelee näin: "Olisiko sitten parempi, ettei kukaan yrittäisi mitään, olisi vain määrätyn aikansa sillä kohdalla mihin oli sattunut syntymään, älyttömän naudan tavoin märehtien hinkalossaan? Ei mitenkään voinut olla, talojen ja suurten ajatusten rakentaminen oli välttämätöntä, ei vain pitänyt odottaa, että se tekisi ihmisen onnelliseksi. Ei mikään tehnyt, ei mikään rakennus, ei maan päälle nouseva eikä ei aivoituksissa kypsyvä. Ja silti oli rakennettava vain, istuttava kokouksissa, laulettava lauluja ja uskottava voimiinsa, pyrittävä oikeaan, pidettävä puoliaan, seisottava joukossa tai kyyhötettävä kolossaan, miten asiat milloinkin vaativat. Sillä vain siten elämä meni eteenpäin, maailma parani rahtusen. "

Hyvää uutta vuotta!

Mitkä olivatkaan viime vuoden kohokohdat? Kävin gastroskopiassa ja aloitin vesijumpan (vesijumpassa kävin kolme kertaa, gastroskopiassa vain kerran). Vesijumpassa soitettiin Popedaa, gastroskopiassa ei ollut musiikkia, jos olisi ollut niin varmaan sekin olisi ollut Popedaa.

Luin Twitteristä jonkun nuorehkon naisen vuodesta, johon oli kuulunut uusi työpaikka, asunto ja kihlaus. Tuosta listasta tuli jotenkin melankolinen olo.

Somessa julkaistuista valokuvista olisi saattanut laskea kuohuviinilasien määrän (en laskenut). En erityisemmin välitä uudenvuoden juhlinnasta.

Blogillani on ollut viime aikoina varsin runsaasti lukijoita. Lienevätkö ihan oikeita lukijoita vai onkohan taustalla joku kummallinen juttu, jota en ymmärrä.

Tein yhden uudenvuodenlupauksen, aion kirjata ylös kaikki lukemani kirjat, sekä näkemäni elokuvat ja teatteriesitykset. Ei niitä muuten muista.

Jos toivotetaan "Hyvää uuttavuotta", se kuulemma tarkoittaa aattoa ja päivää, mutta jos taas haluaa toiselle kokonaista hyvää vuotta, sanotaan "Hyvää uutta vuotta", pidetään tauko uuden ja vuoden välissä. Hyvää uutta vuotta siis kaikille tasapuolisesti.