Olin perjantaina matkalla teatteriin, kun törmäsin nuoreen mieheen, erikoistuvaan lääkäriin, joka sanoi "Heidi, olemme ilmeisesti menossa samaan paikkaan". Mietin, mistä ihmeestä hän tiesi, että olin matkalla teatteriin katsomaan Billy Elliottia. Näkyikö se ryhdistäni, askelluksestani tai siitä, että kannoin repun sijaan käsilaukkua. Sitten selvisi, että hän suunnisti juuri klinikkamme pikkujouluihin, jotka on viime vuosina järjestetty tammikuussa. Tiedon juhlista olin menettänyt. Siellä, jossain lukemattomissa sähköposteissa, se odotti nöyränä, lyötynä ja väsyneenä minua.
En päässyt pikkujouluihin, mutta näin musikaalin. Ei siitä enempää, kaikki on jo eri tahoilla sanottu. Olihan se hyvä. Ihailin esityksen rytmiä sekä lapsinäyttelijöiden rohkeutta ja kykyä ottaa suuri näyttämö haltuun. Herkässä kohdassa aloin penkoa sitä käsilaukkuani löytääkseni nenäliinan.
Kävin teatterissa erään kirjailijan kanssa, johon tutustuin esikoiskirjailijaseminaarissa. M signeerasi minulle uuden kirjansa. Luin signeerauksen vasta seuraavana aamunua. M kirjoitti minun olevan iloa ja valoa vaikka olin allapäin. Olen siitä kiitollinen, sillä tunsin heti oloni paremmaksi.
2 kommenttia:
Katos, kehumisprojekti onnistui, kun sait itse odottamattomia kehuja!
Oliko se kehu vai lohdutusyritys. En oikein tiedä.
Lähetä kommentti