Sima

Vappu ei ole koskaan kuulunut mielijuhliini, sillä en ole kovin pirskahtelevaa tyyppiä. Serpentiinit ja ilmapallot muuttuvat yhdessä yössä roskiksi.

Koska olen syntynyt vain pari päivää ennen vappua, tarjottiin synttäreilläni simaa vaikka olisin halunnut limsaa.  Olen tästä ikuisesti katkera vanhemmilleni. Simapullojen etiketeissä luki Spiritus Fortis. Tyhjiin pirtupulloihin, joita saatiin äidin työpaikalta patologian laboratoriosta, säilöttiin viinimarjamehut ja simat.

Munkit ovat hyviä, nakit ja einesperunasalaatti ovat ankeaa juhlaruokaa. Sinappia roiskuu tänään ja huomenna monen rinnuksille, sillä Suomessa syödään vappuna 25 miljoonaa nakkia (googlasin).

Töissä järjestettiin vapun kunniaksi nyyttärit. Terveelliset eväät kuten salaatti ja hedelmät katettiin pöytään, sipsit ja karkit lipaston päälle vähän syrjään. A toi korillisen munkkeja, jotka hän oli leiponut samana aamuna ja R kertoi kuinka oli tyttösenä polttanut asunnon jättämällä munkinpaistorasvakattilan hellalle.

Suomen kansallistango

Isä lauloi syntymäpäiväni kunniaksi luuriin "Paljon onnea vaan..." ja äidin laulu kuului heikompana taustalta. Isä ja äiti olivat menossa ABC:lle syömään ja sen jälkeen vielä konserttiin.

Kävin lasten ja heidän puolisoidensa kanssa pitsalla. Tarjoilija puhui englantia. Tampereella!

Sain useita onnentoivotuksia facessa. Olen itsekin huitaissut monet onnittelut tutuille ja puolitutuille, jopa sellaisille, joista en edes erityisemmin pidä, mutta jotenkin kaikki toivotukset tuntuvat hyvältä. Maailmassa ei voi koskaan olla liikaa onnentoivotuksia. Kevyempia tai painavampia, kaikkia tarvitaan.

Kävin eilen perinteisillä vapun etkoilla. Tarjolla oli munkkeja, teekkarisimaa ja kuoharia. Paljon vieraita ihmisiä. Minulta kysyttiin olenko toimittaja, sillä melkein kaikki vieraat olivat. Talon isäntä soitti pianoa, haitaria ja ukulelea ja joku mies, jota epäilen näyttelijäksi, esitti vanhoja iskelmiä paatoksella. Reijo Taipaleen muistoksi lauloimme Unto Monosen tangon Satumaa.

Pietari

Pietari oli mainio matkakohde lyhyelle pistäytymiselle. Kulttuuria, komeita pytinkejä ja riittävästi rosoa. Junamatka Tikkurilasta Pietariin vie kolme tuntia ja vartin. Junan ikkunasta saa ihailla ensin suomalaista ja sen jälkeen venäläistä pusikkoa.

Kaikki kaupungin ravintolat on netissä arvioitu melkein viiden tähden arvoisiksi eikä ansioista. Parasta ruokaa sai huomaamattomasta pelmeniravintolasta (Fontanka 25) ja Erarta -museon ravintolasta, jossa asiakkaiden ranteisiin kiinnitettiin rannekkeet.

Kuljimme kävellen, raitiovaunuilla, metrolla ja taksilla (olimme aina varmoja, että meitä pyritään huijaamaan). Ratikkapysäkit sijaitsivat jalkakäytävillä, mutta kulkuneuvo liikkui keskellä katua, joten ei auttanut kuin sukeltaa liikenteen sekaan. Pietarilainen autoilija ajaa lujaa, mutta ei tappotarkoituksessa vaikka siltä ensin vaikutti, sillä kyllä ne pysähtyivät kuitenkin. Julkisiin kulkuneuvoihin saa ostaa kortteja metroasemilta. Ratikassa tuota korttia vilautetaan automaatille, jonka jälkeen rahastaja sen vielä jostain syystä koneellaan lukee.

Kävimme kanavaristeilyllä (suosittelen), upea verikirkko ja monet muut kirkot ovat kiinni keskiviikkoisin, Faberge -museossa oli esillä paljon koreita munia sekä Frida Kahlon ja Diego Riveran maalauksia. Nykytaiteen museo Erarta oli kiinnostava ja sieltä löytyi se hyvä ravintola.

Hautausmaalla kannattaa aina käydä, sillä se virkistää. Huomaa olevansa elossa. Smolenskin hautausmaa on ehdottomasti suositeltava käyntikohde, hautakiviä koristavat vainajien kuvat ja siellä sijaitsee Ksenia Pietarilaisen tsasouna. Saat kirjoittaa murheesi lapulle, joka pudotetaan lootaan. Rahaa on hyvä antaa, että rukous menee perille. Ortodoksisissa kirkoissa tuoksuu ihanallle. Muutenkin kaupungissa tuoksuu hyvälle sekä pakokaasuille.

Mariinski -teatteri oli kohottava kokemus (kaikki ottivat oopperaselfien, joten niin tein minäkin), jota himmensi vain edessä istuvan rouvan korkea kampaus. Verdin Macbeth oli komea, paljon ruumiita, mutta onneksi vain näyttämöllä.

Pietarilaiset olivat mainettaan ystävällisempiä, mutta harva osaa englantia. Lähtisin uudestaankin, sillä jäihän paljon näkemättä.

Lähden matkaselle

Lähden muutaman päivän lomalle, reppu on pakattu ja ovi on tarkoitus laittaa moneen säppiin, joten ei kannata yrittää mitään, eikä se rikollinen elämä kannata muutenkaan vaikka siltä näyttäisi. Eikä näillä kissan raapimilla huonekaluilla saa avoautoa ostetuksi, eivätkä rahat riitä Los Angelesiin saakka vaikka matkustaisi economy-luokassa.

Eläinsuojelijoille tiedoksi, että Kertulle tulee hoitaja, joka samalla vahtii, ettei Kerttu järjestä äänekkäitä bileitä.

Stressaan onko hotelli varattu, menenkö oikeaan junaan, onko lähtöpäivä varmasti tänään vai ensi vuonna ja olenko minä lopulta ollenkaan minä vai naapurin setä, sillä netissä mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Kohta lähden, kunhan ensin otan repusta pari tavaraa pois ja sitten pakkaan muutaman jutun niiden tilalle. Palaan asiaan myöhemmin.

Reppujen Jaguaari

Naisten tyylikkäästi sotkuiset hiukset valuvat silmille ja miesten kauloissa roikkuvat rennot kaulaliinat. Kukaan ei lenkkeile, kitataan viiniä ja tupakoidaan. Ei puhuta säästä tai jääkiekosta vaan keskustellaan aamuvarhaisesta iltamyöhään kirjallisuuden tilasta. Kaikki pitävät tietysti puolison rinnalla rakastajaa, eikä siitä tule kenellekään paha mieli kun itselläkin sellainen on.

Kyse on tietenkin ranskalaisesta komediasta Rivien välissä, jonka on ohjannut Olivier Assays. Elokuva kertoo piikikkäästi kirjamaailman älyköistä.

Ranskalaisia komedioita katsoo vähän kuin lukisi sisustuslehtiä, kun lehden on selannut, ei rustiikkisia huonekaluja enää himoitse. Sisustuslehtien ja ranskalaisten komedioiden parissa viihtyy hetken, mutta jälkeenpäin miettii mitä järkeä tässä lopulta oli, varsinkin kun ei edes naurattanut.

Ostin uuden repun, jonne pakkailen Pietarin matkatavaroita. Myyjä sanoi, että kyseinen valmistaja tekee reppujen Jaguaareja. Reppua ei tarvitse laittaa lentokoneen ruumaan vaan sen saa tunkea hyllylle jos ehtii ennen muita. Selkärepun saa vetoketjulla auki kuin matkalaukun ja sen tilavuus on 40 litraa. Käyn lisäilemässä sinne kaikkea turhaa. Edellinen matkareppuni oli piraatti-Samsonite, joka roikkui selässäni ryhdikkäänä kuin perunasäkki.

Lankalauantai

Kaikki sanovat, ettei terveyskeskuslääkärin vastaanotolle pääse, eikä sieltä lähetetä mihinkään tutkimuksiin.

Isäni (täyttää kesällä 89 v) on aina menossa johonkin kuvaukseen. Nyt hän odottelee nilkan magneettia. Kun ihmettelin asiaa (isä käy kahdeksan kilometrin lenkillä joka toinen päivä) niin kuulemma Jaroma (ortopedi vuonna yksi ja kaksi) oli aikoinaan suositellut nilkan leikkaamista. Nilkaan sattuu toisinaan. Tätä ennen isälleni tehtiin sydämen UÄ, kaikki tähystykset on tietty vedetty läpi ja olisi tehty kuulemma koronaariangiokin, mutta kun munuaiset eivät enää kestä varjoainetta.

Kävin eilen kylässä Kangasalla. Valmistimme ruokaa ja minä sain kuoria kananmunat. Yksi vieraista, japanilainen saksofonisti, soitti pari biisiä. Nainen kertoi tulleensa Suomeen, sillä tuolloin ulkomaalaiset saivat opiskella Sibelius akatemiassa ilmaiseksi. Nainen löysi täältä puolison ja heillä on yhdeksän kuukauden ikäinen lapsi. Naisen isä kysyi I:ltä niin monta kertaa, halusiko hän tosiaan mennä naimisiin N:n kanssa, että I alkoi jo melkein epäröidä. Isä kummasteli miksi I tahtoisi naida itseään peräti neljä vuotta vanhemman naisen.

Pohdimme eilen minkälainen ihminen on introvertti ja kuka taas on ekstrovertti. Kuulin määritelmän, jonka mukaan ekstrovertti kerää energiaa muiden tapaamisesta kun introvertti taas uupuu. Ehkä ekstrovertti imee voiman introverteistä, sillä eihän energia synny tyhjästä.

Lankalauantaina on kuulemma jostain syystä ollut tapana värjätä lankoja. Samana päivänä noidat kävivät loitsimassa navetoissa huonoa karjaonnea ja noitien karkottamiseksi poltettiin jossain päin Suomea kokkoja, ei Savossa kuitenkaan. Ilmankos onni karttoi siellä asuvia.

Mökillä

Mökillä nukkuminen on erilaista kuin kotona. Ikkunaverhot on suljettava tiiviisti, sillä luonnossa liikkuu kaikenlaisia pelottavia tyyppejä, varkaita, metsäkauriita ja murhaajia. Yöllä ei voi käydä pissalla.

Nukun yleensä erillisessä piharakennuksessa taskulamppu käden ulottuvilla. Sitä voi käyttää myös aseena.

Vanhemmillani on omat tapansa. Aamulla keitetään kaurapuuroa, teetä ja kahvia. Syödään juustosämpylöitä. Puuron kanssa tarjotaan niin makeita hilloja, että ajatuskin vihloo hampaita.

Kymmenen maissa juodaan toiset kahvit (kakkua ja pullaa). Kahvi tarjoillaan ulkona ja arvaillaan missä mökissä on asukkaita, onko siellä perheen jälkikasvu, vanhempi väki vai molemmat. Mikä lintu laulaa (kukaan ei oikeasti tiedä).

Päivän pääateria nautitaan neljän maissa ja jälkiruoaksi saadaan kahvia, kakkua ja pullaa. Illalla tyrkytetään taas jotakin, teetä, viiniä ja syötävää. Mitään ei kannata juoda, ettei tarvitse yöllä käydä pissalla.

Mökillä luetaan Avotakka -lehden joulunumeroa vuodelta 2002. Isä levittää kymmenen pussia multaa pihamaalle ja istuttaa kasvihuoneeseen perunoita. Äiti kiertää saunan jälkeen hiuksiinsa papiljotit ja katsotaan iltauutiset.

Mökki on aikakone, joka vie menneisyyteen.

Väärässä junassa

Hyppäsin aamulla Helsinkiin menevään junaan vaikka pitäisi matkustaa Turkuun tai oikeastaan Saloon. Jäin neuvokkaasti pois junasta Toijalassa ja ehdin oikeaan kulkuneuvoon.

En ehtinyt ilmoittaa virheestäni vanhemmilleni, jotka tulevat minua vastaa Salon rautatieasemalle. Taas tuli osoitettua, ettei isälle ja äidille kannata kertoa asioista kuin korkeintaan viime hädässä, eikä välttämättä silloinkaan. Hämmästelen niitä, jotka avautuvaat vanhemmilleen kaikesta. Meillä ei ole ollut tapana puhua turhia.

Tämä on ihan pikareissu, joten kävi tuuri, ettei junahaaveri mutkistanut matkaa. Vaunun katossa roikkuvassa näytössä lukee onneksi Humppila ja Loimaa eikä Hämeenlinna ja Riihimäki.

En ole kirjoittanut vaalituloksesta, sillä minulla ei ole siitä mitään omaperäistä sanottavaa. Populismi puhuttelee ihmisiä, jotka vihaavat Helsingin herroja ja haluavat yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Tämän aamun Hesarin Halla-Aho -sitaatit olivat ahdistavaa luettavaa. 

Koputusongelma

Jotkut hoitajat ryntäävät toistuvasti työhuoneeseeni koputtamatta. Olen kertaalleen huomauttanut asiasta, jonka jälkeen palasimme melko pian alkutilanteeseen. En tiedä mitä tehdä. Järkevää olisi muistuttaa uudelleen asiasta, mutta se on jotenkin niin vaivalloista ja vaikeaa.  Välillä olen epävarma siitä, koputtiko hän vai ei. Itse koputan välillä vahingossa omaan oveenikin. Ehkä työnnän seuraavaksi jonkun huonekalun oven eteen.

Etsin ruokatauolla salaattiani. Kaivelin jääkaapista samanlaisia pakasterasioita (niitä on paljon) ja tutkin niiden sisältöä, mutta turhaan, sillä salaattini oli jäänyt kotiin. Uusi salaatintäyteinen elämäni katkesi tähän unohdukseen.

Olen hiljalleen vähentänyt töitäni. Ensin jätin päivystämisen. Sitä ei olisi saanut kertoa kenellekään, etteivät muutkin ala vaatia tuosta velvollisuudesta laistamista. Jokainen kyllä huomasi, että nimeni puuttui listasta.Tiedän kyllä sellaisiakin lääkäreitä, jotka nauttivat päivystystyöstä. Seuraavaksi lyhensin työviikkoani ja sitten lyhensin sitä taas. Väsymisasteeni on pysynyt kaikesta vähentelystä ja lyhentelystä huolimatta aika vakaana.

Häpeä!

Häpeä!- Nolo komedia kulttuuriravintola Kivessä kertoo, kuten nokkela saattaa nimestäkin päätellä, häpeästä . Mikä muu kuin häpeän tunne meitä ihmisiä yhdistäisi. Vain psykopaatit eivät tunne lainkaan häpeää.

Esityksessä kaksi ihan mainiota näyttelijää (Mari Turunen ja Kaisa Hela) käyvät läpi häpeän aiheita nopeasti vaihtuvissa sketsimäisissä jaksoissa. Puhutaan seksistä, riisutaan vaatteet ja istuuhan näyttämöllä myös valtava kakkakeko.

Odotin näytelmältä liikaa. On piinaavaa istua katsomossa kun kaikki muut nauravat pissat housuissa, samalla kun itseä korkeintaan hieman huvitti. Vaatiihan se rohkeutta esiintyä alasti yleisön edessä, mutta en silti ollut lähelläkään nauruun tukehtumista. Naurattamisen lisäksi pitäisi liikuttaa yleisöä. Pitää taukoja. Keksiä jotain järisyttävän yllättävää.

Kallion seurakunta järjestää kuulemma kapakoissa tilaisuuksia, joissa ihmiset voivat avautua häpeästään myötämielisessä ilmapiirissä. Joku hullu voi paljastaa häpeänsä somessa, mutta kuka sellaista tekisi, sillä olemme sarjaonnistujia.

Kuten jo sanoin, kaikki muut nauroivat, joten olen väärässä. Olen mahdollisesti  nähnyt liikaa teatteria ja on aika pitää teatteriton toukokuu. Tai kärsin tietämättäni masennuksesta. Ehkä esitys nauratti niitä, joita ei ole enää kasvatettu häpeällä. Tai olen sen tason häpeäspesialisti, että tämä oli minulle liian mietoa kamaa. En ollut todennäköisesti myöskään nauttinut riittävästi alkoholia.

Juhlimisraja

Osallistuin eilen kahden lahjakkaan kirjailijan kirjojen julkkareihin. Toinen tammikuussa julkaistu teos on nuortenromaani ja toinen maaliskuun lopussa markkinoille putkahtanut kirja on suunnattu lapsille.

Tarjolla oli viiniä ja kaikenlaista pientä, kuten sipsejä, joita EN saa ostaa.  Vaikka olen kieltänyt niiden hankkimisen itseltäni, niin tottahan syön kun tarjotaan. Pyyhkäisin kädelläni pöydältä paperilautasen, jolle olin koonnut sipsit, dipin, suklaan, suolapähkinät ja juustot. Yliminäni huitaisi nimenomaan ne sipsit ja dipin matolle ja samalla menivät myös porkkana- ja kurkkutikut, joita koin velvollisuudekseni syödä.

Tilaisuudessa vilisi kirjailijoita. Pääasiassa istuin nurkassa parin vanhan tutun kanssa. Jaan toisen kanssa Alzheimerin taudin pelon ja keskustelemme aina tavatessamme oireista, jotka saattaisivat viitata alkavaan dementoitumiseen.

Julkkareille osallistuivat myös kirjailijoiden kustannustoimittajat. Heidän kylkeensä liimautuu usein joku, joka toivoo julkaisua tai jonka kirjan julkaisu ei ole edennyt toiveiden mukaisesti.

Lopetimme juhlinnan kymmeneltä, joka tuntuu nykyään olevan jonkinlainen juhlimisraja, joskus niitä rajoja ei ollut lainkaan. Tuhkimokin jätti sadussa juhlatalon vasta puolilta öin, mutta tällaista tämä nykyään on.

Milloin olet onnellinen?

Istun Metso-kirjastolla "tekemässä esitelmää". Pyöreän pöydän keskellä sojottavaan lamppuun ei tule valoa vaikka kuinka katkaisijaa napsuttelisi, eikä pöydän päällä olevista pistorasioista saa virtaa. Joissakin pöydissä lamput toimivat, toisissa taas eivät.

Ulkomaalainen mies (oletin hänen olevan ulkomaalainen, sillä hän puhui minulle englantia) kävi valittamassa asiasta kirjastovirkailijalle, joka tuli pöydän viereen, nyökytteli ja sanoi välittävänsä viestin eteenpäin. Mitään ei tule tapahtumaan. Suhtaudun asiaan kuin säähän: ei sille voi mitään. Mies keräsi kirjansa ja poistui. Miehen kirja näytti raamatulta.

Pidän blogissani jonkinlaista päiväkirjaa. Lapsena kirjoitin kovakantiseen kirjaan, jonka saattoi lukita. Sain sen joululahjaksi. Lukosta huolimatta kirjoitin ainoastaan juttuja, joita pidin sopivina. Valehtelinkin. Esitin mielipiteitä, joita kuului esittää. Töhersin sivun laidasta laitaan kaunolla. Kirjaan ei ollut painettu rivejä vaan sivun alle asetettiin viivasto, joka näkyi paperin läpi. Oikeanlaiset ajatukset etenivät säntillisessä ojennuksessa ilman turhia marginaaleja.

Olen miettinyt, mikä tekee minut tyytyväiseksi. Huomasin, että perjantaisin vesijumpasta kotiin palatessani olen aina onnellinen. Onnentunne kestää tunnin verran. Vesiumppa loppuu toukokuun puolivälissä.

Imurini

Hain eilen uuden robotti-imurini Matkahuollosta. Talutin pyörää ja samalla tuin matalaa ja leveää kuljetuslaatikkoa, jotta se ei liukuisi pyörän tarakalta.

Imuri asettui ihanasti latauspisteeseen, pyöritti telakoituessaan vinkeästi itseään. Seurasimme imurin etenemistä lattioilla jännityksellä. Kerttua pelotti vähän enemmän kuin minua. Kannustin imuria kynnysten kohdalla, mutta silti hän ei päässyt kaikista yli. Jos osaisin tehdä asialle jotain niin tekisin. Imurissa on melko hiljainen ääni ja imuroinnin jälkeen hänen vatsansa oli täynnä pölyä ja kissankarvoja. Imuri ryömi helposti sohvan ja sängyn alle.

Uusi ystäväni lepäsi äänetönnä latauspisteensä vieressä koko yön ja on milloin vain valmis aloittamaan aherruksen.  

Imuri syntyi Kiinassa, maassa, jossa teloitettiin viime vuonna eniten ihmisiä koko maailmassa, mutta sehän taas ei minulle kuulu. 

Väsymätön siivooja

Näin lauantaina kahvilassa, kun miesasiakas painoi paskaisen peukalonsa kolmeen pullaan, ilmeisesti kokeillakseen leivonnaisten tuoreutta. Painoi oikein pitkään ja hartaasti. Pyysi pussin ja osti korvapuustin ja pikkupullan. Monesti ihmettelee miten joku voi olla niin piittaamaton muista ihmisistä.

Kaksi erikoistuvaa lääkäriä on tuomittu oikeudessa, sillä he määräsivät lapselle väärän annoksen sytostaattia kohtalokkain seurauksin (lapselle kehittyi ainakin epilepsia). Tällaista ei tietenkään saisi tapahtua, mutta yhtä hyvin se olisi voinut tapahtua minulle (tosin minulle ei ole koskaan tullut  mieleen hoitaa vaikeasti sairaita lapsipotilaita, sillä se olisi liian pelottavaa). Olen epätäydellinen, saatan tehdä virheitä ja olen niitä tehnytkin. Muistan jokaisen virheen, mutta onnistumiset ovat jo unohtuneet.

Lääkärinä minulle herää monenlaisia kysymyksiä kuten miksi kokeneet hoitajat eivät huomanneet kummallista annostelua. Myötätunoni kohdistuu ensisijaisesti lapsipotilaan omaisiin, mutta myös noihin aloitteleviin lääkäreihin, jotka ovat nyt kokeneet syyllisyyden ja monen vuoden prosessin piinan.

Sitten iloisempiin asioihin. Tilaamani robotti-imuri on jo matkalla luokseni. Kohta se taapertaa pitkin lattioitani ja tutustuu asuntoni jokaiseen nurkkaan samalla kun makaan sohvalla. Hän ei väsy eikä epäonnistu koskaan.

Kampaajan hätätilanteet

Kun potilas kysyi eräänä päivänä kollegalta "Milloin jäät eläkkeelle", tämä soitti kampaajalleen ja käski saman tien sotkea valmiiksi punaista hiusväriä, sillä hän tulee heti. Nämä ovat kampaajan ammatin hätätilanteita.

Kampaajani S näytti kuvia uudella hiusvärillä värjätyistä hiuksista ja mietin, että mikäpä siinä, levitetään persikan värinen mönjä kuontalooni. S oli innoissaan kun pääsi kokeilemaan äskettäin saapunutta tököttiä.

Ehkä näytän nuoremmalta tai sitten en. Ihminen, joka tuntee itsensä nuoreksi, elää kuulemma pidempään. Huijaa kuolemaa.

Kuuntelin radiosta kirjailija, psykiatri Joel Haahtelan haastattelua. Haahtela vaikuttaa viisaalta mieheltä. Hän esitti ajatuksen, että kaikki virtaa meihin ja olisi hyvä, että tuossa läpivirtauksessa asiat muokkautuisivat paremmiksi huonomman sijaan. Haahtela puhui paljon hengellisyydestä ja siitä, että jumalan sijaan nykyään on tapana keskittyä omaan itseen.

Olen koko ikäni miettinyt uskoa. Teini-iässä pelkäsin uskoon tulemista, sillä uskovaiset eivät saaneet juoda ja tanssia ja elivät muutenkin umpitylsää elämää. Punaisiksi värjätyt hiukset olivat syntiä.

Nyt olen ryhtynyt miettimään, että onko sillä väliä, onko jumalaa olemassa, jos se tuo lohtua, saa ihmiset tekemään toisilleen hyvää ja helpottaa kuolemanpelkoa.

En ole lukenut ainuttakaan Joel Haahtelan kirjaa, mutta aion kyllä lukea.

Luen tällä hetkellä K:lta saamaani nykyvenäläistä romaania (Roman Sentsin: Jeltysevit, erään perheen rappio), joka antaa Venäjästä todella lohduttoman kuvan. Kirjailija ei edes pehmennä todellisuutta huumorilla vaan toteaa ryyppäämiset, tappelut ja ihmisten saamattomuuden. Jostain syystä haluan kahlata kirjan viimeiselle sivulle asti vaikka jo nimestä voi päätellä, ettei tässä mitenkään hyvin käy.

Asuntokateus

Kävin kolmatta kertaa viikon sisällä Helsingissä. Nyt vierailin ystäväni A:n luona, joka on hankkinut lisätilaa ostamalla viereisen asunnon. Kahden olohuoneen väliseen seinään on puhkaistu ovi.  Huoneilla on korkeutta yli kolme metriä, keittiössä ja eteisessä osa hirsiseinistä on kaivettu pinkopahvien alta näkyviin, huoneissa on kakluunit ja katoissa roikkuu design-lamppuja. Heillä on robotti-imuri, joka kulkee pitkin lattioita pienillä jaloillaan. Olen kateellinen.

A:n puoliso oli käymässä kotonaan Turkissa. Siellä heitä sanotaan kämppäkavereiksi. Ensimmäisellä tapaamisella he keskustelivat Orhan Pamukista.

Joskus puolenyön maissa A halusi näyttää trumpettia, jota nuorena poikana soitti. Hän puhalsi soittimeen ja sai aikaan ääniä, jotka varmasti viehättivät naapureita.

Laitoimme erinomaista ruokaa, aamulla A tarjosi croissantteja, tuoreista appelsiineista puristettua mehua, paistettua kananmunaa, jugurttia ja lautaselle oli pilkottu mangoa.

Leaving Neverland

Katsoin Areenasta kaksiosaisen dokumentin Leaving Neverland.  Elokuvassa ovat äänessä James Safechuck, Wade Robson ja heidän äitinsä. Molempia miehiä Michael Jackson käytti lapsena seksuaalisesti hyväkseen. Minusta asia on dokumentin jälkeen täysin kiistaton.

Elokuva on taitavasti rakennettu ja sitä seuraa kuin jännitysnäytelmää: Miten luottamus lapsen ja aikuisen välille rakennetaan, miten hyväksikäyttö etenee ja toisaalta kuinka miehet lopulta omia lapsia saatuaan ymmärtävät mitä on tapahtunut ja tajuavat, etteivät selviä, elleivät paljasta tapahtunutta läheisilleen.

Minusta kyse oli enemmän näistä kahdesta miehestä, heidän äideistään ja hyväksikäytöstä yleensä kuin ikonisesta tähdestä.  Toisaalta dokumentin nähtyään ymmärtää miten vaarallista on kun jostain henkilöstä tehdään jumala.

Työkaveri kertoi, että päiväkodissa lasten käskettiin hiljattain värittää punaisella ne ihmiskehon osat, joihin toinen ei saa koskea. Niille osille ei omassa lapsuudessani ollut edes nimiä. Kun olin pikkutyttö, puhuttiin namusedistä, eikä vieraiden mukaan saanut lähteä (kukaan ei kertonut miksi) vaikka kuinka karkkipussia nenän edessä heiluteltaisiin. Ikävä kyllä se setä ei välttämättä ole vieras.

Tämän nähtyään on vaikea katsoa kuinka Michael Jackson kävelee pikkupojan kanssa käsi kädessä ja kumpikin heistä näyttää niin onnelliselta. Se näytti oudolta jo silloin ja nyt sitä katsoo pöyristyneenä.

Kirjoittamisesta

Istun junassa matkalla Hesaan kokoukseen. En olekaan aikoihin kokoustellut.  Kokouksissa vatvotaan asioita, eikä päädytä mihinkään, vaan lopulta laaditaan pöytäkirja ja unohdetaan koko juttu. Myöhemmin joku ahkera laatii paperin, jota varten nyt kokoonnumme. Toivottavasti kokouksessa tarjotaan kahvia ja juustosämpylöitä, sillä kahvi ja juustosämpylät ovat kokoukseen kuuluva etu. 

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kirjoittamisesta. Johtuisiko siitä, etten ole juurikaan kirjoitellut.

-Aloitin uuden käsikirjoituksen, joka on paska.
-Toinen käsikirjoitus on kustannustoimittajalla, joka ei ole ehtinyt vielä lukea sitä riittävän perusteellisesti tehdäkseen muutosehdotuksia. Käsikirjoituksesta on tehty kustannussopimus vaikka teksti on paska.
- Käsikirjoitus muuttuu kirjaksi ja se julkaistaan ensi keväänä, jolloin se ei enää olekaan paska.

Kuulemma tärkeät kirjat julkaistaan syksyllä, jolloin järjestetään kirjamessut ja kirjat ehtivät joulumyyntiin. Uudet Mielensäpahoittajat ja rallikuskien elämänkerrat paketoidaan ja annetaan sukulaisille, joille on vaikea keksiä lahjoja.

Keväällä julkaistaan vähemmän kirjoja kuin syksykaudella. Keväällä yksittäinen kirja saattaa saada enemmän huomiota. Seuraavana jouluna se on jo vanha kirja, eivätkä kirjakaupat pidä sitä esillä.

Toisaalta esim. Laura Lindstetin uutuus julkaistiin juuri ja mikä voikaan olla tärkeämpi kuin Finlandia-voittajan uusin teos.