Harmittaa edelleen, etten tarjonnut taannoin Aamulehden toimittajalle ja valokuvaajalle yhtään mitään, en kahvia, en teetä, enkä kalakeittoa. Anteeksi.
Suvi Ahola kirjoitti tekemistään kirjailijahaastatteluista Helsingin sanomissa. Juhani Syrjä tarjosi kulttuuritoimittajalle itse keittämäänsä kalakeittoa. Virolaisen Ilmar Taskan pöydässä oli tyrkyllä teetä, englantilaistyyppisiä leipiä ja leivoksia. Dekkaristi Fred Vargas keitti vahvaa kahvia, jonka kanssa oli tarjolla kuivakakkua.
Tove Jansson juotti Aholalle viskiä, mutta heitti sen jälkeen toimittajan ulos.
Imagen haastattelun mukaan Monika Fagerholm kaatoi termarista kahvia toimittaja Kati Kelolalle. Kahvin kanssa Kelola sai viinerin.
Ehkä toimittajat ovat kuin pappeja, he saavat jatkuvasti kahvia juodakseen.
Mietimme R:n kanssa, minkälainen kirjailija kiinnostaa mediaa. Nuori kaunis ja sellainen, joka luovuttaa tarinansa kuin lahjan.
Profiloimme vähiten kiinnostavaa kirjailijaa. Hän olisi kuusikymppinen nainen, vähän ylipainoinen, hiljainen, haaleasti pukeutuva, lievästi uskonnollinen ja ammatiltaan kirjanpitäjä. Hänen nuoruuden kihlauksensa olisi purkautunut ilman sen kummenpaa dramatiikkaa ja astioiden heittelyä, eikä sitten olisi tullut katsottua uutta. Kirjailija asuisi Keravalla kissansa kanssa.
Kaikkea ihminen ehtii ajatella, kun löytyy turhaa aikaa.
2 kommenttia:
Jane Austenin kihlauksen purkautumista on märehditty jo 200 vuotta ja Helene Schjerfbeckinkin (jos nyt sallitaan ottaa mukaan myös maalari, ajankohtaisuus perusteella vaikka) aika pitkään.
Nainen, jonka nuoruuden kihlaus on purkautunut (vaikka ilman dramatiikkaakin) on ilman muuta aina kiinnostava hahmo, nykyäänkin. Tai varsinkin nykyään. Hänhän on suorastaan traaginen! Miksei uutta rakkautta ole tullut tilalle? Eikö edes lyhytaikaista? Onko hän ihan totta elänyt seksittömän elämän?? Nykyaikana??!
Ehkä se kiinnostamattomin hahmo on kuitenkin ollut joskus jossain liitossa? Lapsenlapset ovat myös kuolettavan epäkiinnostavia. Eiväthän ne tunnu kiinnostavan kirjailijoita itseäänkään: yhdelläkään dynaamisella romaanihenkilöllä ei koskaan ole lapsenlapsia.
Ehkä se kaikkein kiinnostamattomin on kuitenkin joskus ollut av(i)oliitossa, vaikka ei olekaan enää.
Pirkko Saisio on kirjoittanut lapsenlapsestaan (Spuuki spidermän ja raju nonna), joka on tosi sympaattinen kirja. Tärkeintä kiinnostuksen kannalta lie kiinnostava elämäntarina (voihan se olla vaikka se kihlauksen purkaminen) ja tietysti se hyvä kirjakin auttaa.
Lähetä kommentti