perjantai 3. tammikuuta 2020

Amazing!

Odotin elokuvan alkua, kun tuttu toimittaja lähetti linkin Aamulehden haastatteluun. Lehdessä kerrottiin kolmen sivun verran minusta. Hävetti, mutta ei pahalla tavalla.

Alkuun olikin vaikea keskittyä elokuvaan (Amazing Grace), joka on Aretha Franklinin gospel-konsertin taltiointi. Filmi kuvattiin 70-luvulla, mutta ääntä ja kuvaa ei saatu synkkaamaan (äänitys onnistui hyvin ja levy tehtiin) ja filminauha hautautui varaston perälle. Nyt synkronointiongelma on korjattu nykytekniikalla.

Amazing Grace näytti yhtä haalistuneelta vanhat inter rail -kuvani. Osa elokuvasta oli kuvattu käsivaralla.

Elokuvassa James Cleveland soittaa pianoa ja Franklin laulaa, he tekevät sen kuin juoksisivat pikamatkoja. Yrittävät turhaan pyyhkiä hikeä kasvoiltaan. Kuorolaisilla on hopeanväriset liivit ja seurakunta tanssii. Kaikilla on suuret hiukset. Mick Jagger näyttää istuvan (ja välillä seisovan) katsomossa. Takaseinällä roikkuu vaaleansininen Jeesus- taulu ja Herraa ylistetään. Tässä ei mietitä missä vaiheessa virttä kuuluu nousta seisomaan.  Seurakunta hymyilee ja nauraa enemmän kuin suomalaisissa luterilaisissa kirkossa koko historian aikana.

Siihen Aamulehden juttuun vielä. Juttu oli ihana (Simopekka Virkkula), kuvat olivat ihania (Eriika Ahopelto), en näköjään keksi muuta sanaa kuin ihana. En saanut yöllä nukutuksi.

Aamulla huijarisyndrooma alkoi kalvaa minua. Sanoin Kertulle "Me ollaan julkkiksia", mutta Kerttu vain käpertyi sohvan nurkkaan nukkumaan, julkkiksena oleminen on ilmeisesti sille niin arkipäiväistä. Päätin lähteä lenkille, sillä en pystynyt keskittymään romaanin taittovedoksiin. Kampasin hiukseni, olenhan nyt julkisuuden henkilö.

Kahvilassa myyjä kysyi, olinko minä Aamulehden jutussa. Tällaista siis julkkiksen elämä on, saa huomiota.  Toisaalta selvin päin suomalaiset jättävät ihan oikeatkin julkisuuden henkilöt rauhaan. Olen muutaman kerran istunut julkkiksen lähellä. On hankalaa, kun pitää koko ajan katsoa vastakkaiseen suuntaan.

Sanomalehdessä julkaistu henkilöjuttu vaikuttaa romaanin kiinnostavuuteen hämmästyttävän paljon. Eilen Pirkanmaan kirjastoissa oli saatavilla runsaasti 2016 julkaistua kirjaani (esikoisromaanini ikä vastaisi naisen iässä 59 vuotta, jolloin kukaan ei enää huomaa ja opus heitetään ale-laariin), varauksia ei ollut, nyt niitä on kertynyt 152! Helmikuussa julkaistavaan romaaniin (Ei saa elvyttää) oli eilen 19 varausta, tällä hetkellä niitä on 146.

En tiedä mitä tästä ajatella. Olen iloinen, kiitollinen, levoton ja työkyvytön. Ehkä huomenna kykenen taas tarkastamaan romaanikäsikirjoituksen taittovedoksia.

5 kommenttia:

Kippura kirjoitti...

Kiva,kiitos ,löysimpä hauskaa tekstiä ensin Aamulehden sivuilta ja sitten aiemista blogeistasi Nyt taitaa mennä koko loppuilta
juttuja lukiessa.Jää villasukkakutomukset tältä illalta,hyvä niin.Kun tietsikkani vapautuu puolisolta,aion myös kyllä käydä Pikikirjastossa varaamassa tuota kirjaasi.Hyvää alkuvuotta,odottelen nyt seuraavia juttujasi.

Tuulaonerva kirjoitti...

Olipa niin kiinnostava juttu sinusta AL:ssä, että kesken aamukahvini varasin täältä Valkeakosken kirjastosta "Ei saa mennä ulos saunaiholla" -kirjasi. Huomenna haen; tämä päivä kun meni blogiasi lukiessa. Seuraan, ja odotan innolla, kun pääsen tuon kirjan kimppuun...ja uusia blogitekstejäsi ja sitten sitä kohtapuoliin ilmesyvää kirjaasi.Hyvää loppuvuotta sinulle ja Kertulle! <3

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Pelkään kovin, että petyt, mutta toivon tietty, että et. Toinen romaani on parempi tai näin sen haluan kirjoittajana nähdä. Se Aamulehden juttu oli kiva kiitos toimittajan ja valokuvaajan.

anumorchy kirjoitti...

Onnittelut uudelle julkkikselle! Siirrympä lukemaan Aamulehteä.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Tekee mieli piiloutua kotiin vaikka eiköhän julkisuus ole tänään jo ohi.