Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän sähköpostikirjeenvaihtoa on julkaistu nimellä Silloin tällöin onnellinen (Gummerus). Olen lukenut kirjan puoleen väliin, joten en ota kantaa, vastuu on niillä, jotka ovat kahlanneet kirjan kokonaan läpi, eikä tällaisilla etukäteen kommentoijilla. Hätäilijöillä. Hutiloijilla.
Pojan kirjeistä tulee mieleen tarve tehdä vaikutus kirjailijaisään. Rönkä onnistui erinomaisesti esikoisromaanissaan, mutta tuossa vaiheessa se oli vasta epävarmuutta sekä kirjaimia tietokoneen muistissa.
Isä kirjoittaa paljon (ja pitkällä kokemuksella) kirjoittamisesta. Pojalla on vähemmän kokemusta, mutta kaikki hänen tuntemuksensa tunnistan vaikka olen paljon vanhempi, mutta kirjoittajana nuori tyttönen.
Kirjassa Petri Tamminen kertoo joskus toivoneensa, ettei ydinsota syttyisi vielä vaan siirtyisi aikaan jolloin kirjailijan juuri sillä hetkellä työstämä romaani olisi ehditty julkaista. Tässä kohtaa hän yrittää vakuuttaa, ettei kirjoittaminen ole koko elämä.
Minä taas toivon, etten satu jäämään auton alle ennen helmikuun puoliväliä, jolloin toinen romaanini saadaan (ehkä) kauppoihin. Kuten Tamminen, minäkin tiedän, ettei maailma siitä muutu paremmaksi (ei varmaan kovin paljon huonommaksikaan), ihmiset pyörivät netissä, katsovat Netflixistä tai HBO:lta sarjoja, ilahtuvat tai pahoittavat mielensä ihan jostain muusta kuin kirjastani. Jos sen jostain sattuvat saamaan käsiinsä, niin konmarittavat mitä pikimmin. Vievät divariin (ihan uutena se saattaa kelvata, joten ei kannata odotella kovin kauan), antavat jollekin ihmiselle, josta eivät pidä, tuppaavat kirjaston vaihtohyllyyn tai irrottavat kannet ja viskaavat painotuotteen loput lehtiroskikseen.
Isä Petri, poika Antti ja pyhä henki (vaimo ja äiti, Anu, häärii yli-inhimillisen järkevänä ja tyynenä, lähes pyhänä jossain taustalla) ovat nyt esillä kaikkialla, televisiossa, lehdissä ja tietysti näissä kirjoissa. Heillä on tarjota meille tarina, jonka haluamme kuulla, kunnes tulevat toiset tarinat. Hyvät kirjat kuitenkin pysyvät.
Ihminen on niin itsekeskeinen, että katsoo asioita omalta kannaltaan. Kadehdin Tammisen hiottua kieltä, pakotonta huumoria ja kolumnistin hommia. Kahdehdin isän ja pojan lahjakkuutta.
Petri Tamminen kertoo kirjassa keinon (en muista minkä), jolla kirjoituskurssilaiset saa kirjoittamaan vähemmän ovista kulkemisista ja enemmän jostain muusta. Tajusin, että vielä julkaisemattomassa romaanissani jauhetaan yhdestä ja samasta ovesta, sen aukomisesta, sulkemisesta ja siitä kulkemisesta. Nyt alkoi ahdistaa.
6 kommenttia:
Kyllä siitä omasta kirjalapsesta on paljon huolta, ymmärrän hyvin. Aina kun kirjakaupassa näkee 2 euron alekoreja, tekee pahaa kirjailijoiden puolesta.
Osa makuloidaan, mitätöidään lopullisesti.
Tulipa mieleeni taannoinen joululahja pojaltani, Jean-Paul Didierlaurentin kirja Lukija aamujunassa. Kirja kertoo kirjojen kohtalosta,joita kukaan ei halua lukea. Päähenkilö on töissä paperinkierrätystehtassa ja pelastelee satunnaisia sivuja,joita sitten lukee työmatkalla junsassa ääneen. Hieno pieni kirja!
Bohumil Hrabalin pieni teos "Liian meluisa yksinäisyys" kertoo myös kirjoista elinkaarensa päässä. Painetut kirjat eivät ole mitään henkiolentoja, ne ovat fyysisiä esineitä, joita mahtuu kirjastoihinkin vain tietyn verran...
Minä ostin hiljattain kahden euron kirjan ja olen sitä jo jonkin verran lukenutkin. Jos se olisi maksanut yli kymmenen euroa, en varmasti olisi sitä ostanut. Ehkä olisin lainannut, mutta nyt se on minulla luennassa, koska se maksoi vain kaksi euroa.
Ilman muuta on niin, että ihmisillä on aika paljon muutakin tuumittavaa kuin fiktiivinen kertomakirjallisuus.
Ajattelen niin, että alelaarit ja kirjastojen ilmaiset vaihtohyllyt pitävät kirjoittajan realiteeteissa.
Kiitokset lukuvinkeistä!
Lähetä kommentti