maanantai 28. maaliskuuta 2022

Perheet

Luin David Sedariksen kirjan Calypso, jossa kirjailija kertoo perheestään lämpimän humoristisesti. Hän kirjoittaa myös äitinsä alkoholismista ja siskonsa itsemurhasta, eikä onneksi valuta kaiken päälle siirappia. Löysin kirjan Marjatan kirjat ja mietteet -blogista, siitä kiitos. (http://marjatankirjat.blogspot.com/2022/03/kaksi-kirjaa-masentavaa-ja-lohduttavaa.html.) 

Haluaisin kirjoittaa jotain samantapaista, mutta miten sen voi tehdä läheisiään suututtamatta? Mitkä suhteet voisin kirjoittamisen vuoksi uhrata, en ystäviä enkä lapsiani, mutta saattaisin myydä vanhempani ja isovanhempani. Tosin pelkään sitä seuraavaa moraalista krapulaa.

Keneth Branaghin lapsuusmuistoista kertova Belfast voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin (miksi?). Se on ainoa näkemäni tämän vuoden Oscar-voittaja. Elokuva kertoo vuoden 1969 Belfastista, jossa katoliset ja protestantit taistelevat toisiaan vastaan. 

Elokuvan tapahtumia katsotaan pikkupojan silmin. Perheellä on rahavaikeuksia, isä työskentelee Engannissa, jonne muuttoa vanhemmat pohtivat. Poika ihastuu tyttöön luokallaan ja opiskelee ahkerasti päästäkseen istumaan ihastuksensa lähelle. Perheeseen kuuluvat myös isovanhemmat. Parasta elokuvassa olivat juuri isovanhemmat ja lapset. Yhtä isovanhempaa näytteli tietysti Judi Dench.

Belfast oli mielestäni liian siirappinen, laskelmoivan ja kiireisen tuntuinen. Pidin siitä, että elokuva oli mustavalkoinen alun ja lopun värikuvia lukuunottamatta. Pidin siitä miten elokuvassa käytettiin Van Morrisonin musiikkia. 

Polttopullojen heittelystä ja katukivetyksistä rakennetuista esteistä tuli mieleen Ukrainan sota ja sodan järjettömyys. Tästäkin huolimatta elokuva tuntui aika yhdentekevältä.

3 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Sedarisilla on hyvää juuri rehellisyys. Hän ei epäröi olla kriittinen itsemurhaan päätynyttä sisartaankaan kohtaan eikä lässytä ymmärtäväisesti omituisesta isästään.
Minun tekee mieli tutustua lisää Sedarisin tuotantoon, jossa on muutakin kuin oman elämän kuvausta. Joan Didionilla oli samaa tinkimättömyyttä suhtautumisessaan läheisiin ja erilaisiin ajan ilmiöihin. (Kiitos linkityksestä :))
Sinuna kyllä riskeeraisin ja kirjoittaisin juuri noista aiheista jotka odottavat mielessäsi. Kun lisäät vaikeisiin asioihin sen sinulle ominaisen huumorin, niin sillä ehkä lepytät mahdolliset loukkaantujat. Toinen mahdollinen käsittelytapa voisi olla sopiva etäännyttäminen sen jälkeen kun olet kirjoittanut kaiken juuri niin kuin on tapahtunut.

Belfastia parempi saman aihepiirin käsittely ja hieno lapsinäkökulma on vanhemmassa elokuvassa Mickybo and Me. Olen nähnyt Belfastin lisäksi Codan ja The Power of the Dogin, joka oli minusta Codaa kiehtovampi. Encanto-animaation katsoin lapsenlapsen kanssa jostain suoratoistosta. Hän on nähnyt sen useita kertoja ja osaa lauluja ulkoa. Mukaansatempaavat latinorytmit, lauloimme ja tanssimme mukana.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Yritin kirjoittaa, mutta ei ehkä onnistu. Nyt on toisaalta yksi toinen aihe mielessä.

Nyt muistin, että olen sittenkin nähnyt toisenkin Oscar-elokuvan, nimittäin West Side Storyn, joka voitti jossain kategoriassa, en muista missä.

Anonyymi kirjoitti...

Mr Autofiktio, Karl Ove Knausgård, taisi kirjoillaan suututtaa koko suvun - ja vielä vaimonsakin kaupan päälle. Kymmenen vuotta sitten meillä Suomessa oli vähän vastaavanlainen tapaus, kun kirjailijan sisko pahoitti mielensä koettuaan, että hänen lapsensa sairauskertomusta käytettiin romaanin materiaalina. Teos oli kuitenkin fiktiota ja ilman siskon julkista ulostuloa lukijat olisivat tuskin ollenkaan hoksanneet, että samankaltaisia asioita on joskus jollekulle tapahtunut myös todellisessa elämässä.

Olen joskus miettinyt, korjaantuivatko siskosten välit myöhemmin. Kirja ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi, mutta ei voittanut. Sinä vuonna palkittiin Ulla-Lena Lundbergin Jää, erinomainen romaani muuten.