Katsoin Virpi Suutarin dokumentin Havumetsän lapset. Se kertoo nuorista aktivisteista ja heidän kontakteistaan metsäteollisuuden ja poliisien kanssa.
Elokuvan päähenkilöt Ida ja Minka liikkuvat metsissä ja uivat erämaajärvessä huikaisevan kauniissa maisemassa. Idalla on metsäalan koulutus, joten hän tietää paljonkin metsien hoidosta. Aktivistit kartottavat metsiä etsien uhanalaisia eläimiä ja kasveja, joiden suojelemiseksi metsäalueita voitaisiin säästää hakkuilta.
Nuoret käyvät mm. sellutehtaassa, jossa saadaan kuulla tehtaan johdon luonnonsuojelujorinoita. Joku toteaakin metsäasiantuntijoista, että heidät erottaa lähinnä parran pituudesta. Onhan se sellutehtaan ympäristö aika karua katsottavaa. Järjetöntä käyttää tukkeja sellun valmistukseen tai energian lähteenä.
Pitkään viivytään Aalistunturilla, jossa suojelualueen reunamalta kaadetaan metsää. Paikalliset haluaisivat alueesta kansallispuiston. Metsäkoneet ovat niin kalliita, että niillä niitetään puita vuorokaudet ympäri, ryske vain kuuluu. Poliisit tulevat poistamaan hakkuita estäviä aktivisteja. Paikalliset poliisit eivät vaikuta pelottavilta, enemmänkin nössyköiltä.
Ida keskustelee isoisänsä kanssa metsänhoidosta. Mies ei ymmärrä ajatusta siitä, ettei metsälle tehtäisi mitään, sitä pitää hoitaa ja hyödyntää. Eihän luonnonmetsässä voi kävellä, kun se on sellaista ryteikköä. Idakin hyväksyy säästeliään metsän hyödyntämisen, kunhan riittävästi metsää suojellaan.
Aktivisteihin suhtaudutaan kuin vähän hassuihin pikkuisen kurittomiin lapsiin. Aktivistit ovat kaikille joka käänteessä erittäin kohteliaita.
Olen aktivistien puolella. Metsien hoidosta en tiedä mitään muuta kuin että avohakkuualue näyttää rumalta. Minusta metsä ei ole suoranaisesti kenenkään omaisuutta (vaikka onkin), niin kuin ei myöskään vesi tai ilma. Ainakin metsän omistajalla on vastuu siitä. Se miten metsiä kohdellaan vaikuttaa meihin kaikkiin. Sympatiseeraan näitä nuoria idealisteja.
Elokuvateatterissa taputettiin filmin lopputekstien aikana.
5 kommenttia:
Ihminen ei vain opi sitä, että me emme ole tämän maapallon hallitsijoita ja että siitä luulosta syntyy meille itsellemme haittaa. Juuri tuo kaikkien lajien tärkeys, kuten esim myyrätuhot, jotka lisääntyvät kun pöllöt vähenevät kun talousmetsät eivät tarjoa niille oikeaa ympäristöä - kuten ei monelle muullekaan. Selluloosan tuotanto näyttää olevan meidän tärkein teollisuusalamme, niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin.
Myyrätuho on "tuho" ainoastaan talousmetsää omistavan ihmisen kannalta.
Myyrien kannanvaihtelut, ns. myyräsyklit, ovat normaali osa ekologista luonnon kiertokulkua. Näitä pikkunisäkkäitä ravintonaan käyttävien petoeläinten, esim. juuri pöllöjen, populaatiokoot vaihtelevat ravinnon määrän mukaan. "Hyvinä myyrävuosina" pöllöjen pesinnät onnistuvat, mutta kasvanut pöllökanta verottaa myyrien määrää, joka vastaavasti pienenee, minkä seurauksena taas pöllöpopulaatiot romahtavat jne. Koska syklit ovat alueellisia, "huonoina myyrävuosina" pöllöt lähtevät etsimään ravintolaan muualta. Tänä talvena on pohjoisen Suomen lajeja nähty aivan pääkaupunkiseutua myöten.
Viime vuosina on huomattu myyräsyklien muuttuneen epäsäännöllisemmiksi, mutta yksiselitteistä syytä tähän ei ole (toistaiseksi) keksitty. On epäilty, että ilmastonmuutoksella olisi lusikkansa tässäkin sopassa: ohentunut lumipeite ei tarjoa talvisin enää tarpeeksi suojaa säiltä eikä pedoilta.
Käsittääkseni luonnossa vallitsee muutenkin tuollainen tasapaino, kun joku eläinkanta lisääntyy, harventavat niitä käyttävät petoeläimet kantaa ja jos saaliseläimiä on vähän, vähenevät petoeläimet. Ihmisten toiminta sotkee tätä tasapainoa. En kylläkään kuulu niihin ihmisiin, joiden mukaan mihinkään asiaan luonnossa ei saisi koskea. Nämä ovat vaikeita juttuja.
Vaikeita juttuja, kyllä.
Vanhat metsää säästävät koneet ja menetelmät olivat hyviä metsälle - ei metsureille, joille se oli hyvin raskasta työtä ja hevosille, jos niiltä vaadittiin liikaa. Toisaalta taas, siinä kyllä metsuri pysyi kunnossa toisin kuin koneen hytissä. Oma isäni teki talvisin metsätöitä, oli hoikka ja sitkeä.
Koneet ryskäävät säälimättä ja säästämättä. Toisaalta metsä uudistuu myös.
Olen pitänyt kaikista näkemistäni Suutarin dokumenttielokuvista. Eedenistä pohjoiseen sai itkemään, niin kaunis ja niin täydellinen käsikirjoitus, kuvaus ja musiikki.
Odotan paljon myös Havumetsän lapsilta.
Tämäkin kannatti katsoa.
Lähetä kommentti