Katsoin Johanna Vuoksenmaan televisiosarjaa Hormonit. Sarjan toinen päähenkilö on terapeutti ja kirjailija. Hän tapaa kustannustoimittajaansa ja käy kustantamon juhlissa. Minun oli pakko "kelata" niiden kustantamojuttujen ohitse.
Suomen Kuvalehdessä haastatellaan tutkija, sosiologi Riie Heikkilää lukemisesta. Kakkosammattinaan Heikkilä suomentaa viihdekirjallisuutta.
Vuonna 1991 neljäkymmentä prosenttia korkeakoulutetuista oli lukenut kymmenen kirjaa viimeisen puolen vuoden aikana, peruskoulun käyneistä lukeineiden osuus oli 21 prosenttia. Vuonna 2017 näitä lukijoita oli korkeasti koulutetuissa enää 18 ja peruskoulun käyneistä kahdeksan prosenttia. Jospa vapaa-ajan lukeminen vähitellen loppuu kokonaan.
Minä olen vasta hiljattain ymmärtänyt, etteivät kaikki ihmiset rakasta kirjoja ja kirjastoja. Eivät he kurkista lomamatkoillaan paikallisiin kirjastoihin. Eikä heidän kurkkuaan kurista rakkaudesta, kun he näkevät kirjaston lastenkirjahyllyt.
Lapsille ei välttämättä enää lueta vaan annetaan padi käteen. Isä luki minulle suomalaisia kansansatuja ja Tiitiäisen satupuuta, mummo luki Ambomaasta, jossa kasvoi apinanleipäpuita. Puut kiehtoivat minua, kuvittelin niissä kasvavan leipiä. Meille ostettiin kirja-alennusmyynnistä lastenkirjoja ja sain kirjastokortin, kun menin kouluun. Koulussa me kaikki altistuimme kirjoille.
Luimme omille lapsillekin. Olihan se välillä turhauttavaa, kun he halusivat kuulla samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Siinä oli kovilla, kun luki samaa Pupu Tupunaa viidettäkymmenettä kertaa. Heidän isänsä sanoi kirjoittavansa kirjan, jolle antaisi nimeksi "Pupu Tupuna kilon paloina".
Olisko minusta tullut huonompi ihminen, jos olisin saanut kirjojen sijaan padin? Olisin ainakin voinut googlata Ambomaan ja apinanleipäpuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti