Suunnittelen päivän ulkoiluannoksen nauttimista ja istun keittiössäni merinovillakerrasto ylläni. Kirkasvalolampun loiste valaisee kasvojani. Äänestysvelvollisuus on suoritettu jo etukäteen, joten ei tarvitse vaivata päätään ajatuksilla siitä, ketä äänestää ja mistä oikein on kyse.
Areenasta löytyy kahdeksanosainen tositelevisosarja (I väntan på dig), jossa seurataan neljän äidin raskausaikaa ja synnytystä. Raskauteen näyttää kuuluvan raskausvalokuvaus, jota varten tuleva äiti meikataan, puetaan paras mekko päälle ja äitikandidaatti kaappaa raskausvatsan halaukseensa. Raskausajasta täytetään kirjaa. Synnytyksessä hengitetään ilokaasua ja pistetään epiduraali.
Kun synnytin ensimmäisen lapseni, olin lääketieteen opiskelija ja suorittanut jaksoni synnytysosastolla, joten minulla oli jonkinlainen kuva hommasta. Kätilöt olivat pelottavia. Seurasin yksihuoltajaäidin synnytystä. Kun kätilö ompeli episiotomiahaavaa, nuori äiti valitti vienosti. Kätilö sanoi "Haluatko sinä, että tämä ommellaan, vai et".
Koska tahdoin antaa itsestäni vahvan ja vaivattoman synnyttäjän kuvan, en vaatinut synnytyksessä mitään, tosin silloin epiduraalin saaminen olisi ollut vaikeampaa kuin nykyään. Kun toinen lapseni syntyi, olin jo valmis lääkäri. Odottelin pitkään kotona, istuin keinutuolissa ja katsoimme videolta Stanley Kubrickin Hohtoa. Ilman epiduraaleja ja ilokaasuja mentiin nytkin. Synnytyskipu on voimakkain kipu, jota voin edes kuvitella. On upeaa, että sitä hoidetaan.
Sarjassa esiintyy nuori peruskoulua lopetteleva tyttö, joka odottaa lasta yhtä aikaa äitinsä kanssa. Äiti ehtii saada yhdennentoista jälkeläisensä ennen tyttärensä esikoista. Äiti on mukana, kun nuoren naisen lapsi syntyy. Serkkuni oli aikoinaan raskaana samaan aikaan lapsensa kanssa. En voisi kuvitella, että edes keskustelisin äitini kanssa synnytyksestä.
Lapseni ovat jo aikuisia. Heillä on oma elämä, puolisot ja vakituinen saunavuoro.
