On kivaa, kun lapset ja heidän puolisonsa tulevat syömään. Tai oli, kunnes eräs kaverini kertoi, että hänen tuttunsa ei haluaisi mennä anopin luo kylään, sillä anoppi tekee pahaa ruokaa. Sellainen ei ollut aiemmin tullut mieleeni. Kysyin lapsiltani, että teenkö pahaa ruokaa ja he vakuuttelivat, että sapuskani on hyvää. Voiko heidän sanaansa luottaa?
Tapanani on testata uusia reseptejä jälikasvuuni. Saan yleensä ruokaohjeet siskoltani, joka on ensin kokeillut ruokaa poikaansa. Jos hänen poikansa pitää ruoasta, hän välittää reseptin minulle. Ruokalajit ovat vegaanisia tai vähintäänkin kasvisruokaa.
Etsin maanantaiksi parsarisotto-ohjetta kaupalliselta sivustolta. Samassa näytön oikeaan alanurkkaan ilmaantui kohtelias, ahkera botti, joka kysyi, voisiko hän auttaa minua reseptin etsinnässä. Kammoan noita yli-innokkaita auttajia.
Kävin ystävän kanssa etnisessä lihakaupassa ja katsoin inhoten suuria lihaklönttejä. Kaupassa haisi kuolemalle. Liikkeen pakastimesta olisi löytynyt falafeleja, joista olen saanut tarpeekseni.
Kävelin Hatanpään arboretumiin. Puistoon oli noussut erilaisia varhaiskevään kukkia.
Matkalla kuuntelin Ylen Areenasta, kun Marko Gustafsson haastatteli Roman Schatzia. En pidä Gustafssonin haastattelutyylistä, sillä hän mielistelee haastateltaviaan, mutta Roman Schatz oli mainion itseironinen.
On muuten hupaisaa, että aina kun halutaan haastatella Suomessa asuvaa saksalaista, haastatellaan juuri Schatzia, joka on asunut maassa melkein neljäkymmentä vuotta ja puhuu täydellistä suomen kieltä ja kokee itsensä suomalaiseksi.
Gustafssonin ohjelman mainoslause kuuluu Rehellistä puhetta kipupisteistä, tunteista ja onnesta. Se saa minut hieman huonovointiseksi.
