Rakastakaa minua

Hävettää kirjoittaa tästä. Romaaniani (Ei saa elvyttää) ei ole arvioitu yhdessäkään sanomalehdessä. Huudan kritiikin perään kuin uhmaikäinen. Heittäydyn rähmälleni sanomalehtihyllyn eteen. En saa huomiota siltä, jota kiihkeästi rakastan. Olen kateellinen niille, jotka ovat keränneet sanomalehtikehuja vatsat täyteen.

Olisinko tyytyväinen, jos kirjani olisi teilattu tyylikkäin, pirullisin sanakääntein? Tuskin.

Olen oppinut tuntemaan kirjailijoita, joita harva lukija tietää, sillä heidän kirjoistaan ei kirjoiteta. Heillä saattaa olla laaja ja monipuolinen tuotanto ja pieni uskollinen lukijakunta.

Nekin kirjailijat, jotka saavat huomiota, voivat mielestään kerätä vääränlaista huomiota tai kokevat, että heidän hengentuotteensa on ymmärretty väärin. Olen lukenut Jörn Donnerin olleen katkera, sillä hän koki saaneensa liian vähän arvostusta kirjailijana. Mies joka on sentään voittanut Finlandia-palkinnon (Tommi Melender nimittää Donnerin palkintokirjaa Isä ja poika kädenlämpöiseksi romaaniksi).

Kritiikkejä kirjoitetaan palkituttujen kirjailijoiden hengentuotteista (Finlandia-palkinto on melko varma tapa saada arvio seuraavista romaaneista) ja noin yleisesti ottaen kirjoitetaan hyvistä kirjoista, joka on ymmärrettävää. Kukapa haluaa paskaromaaneja lukea, tuskin kriitikkokaan, joka on joutunut kaikenlaista soopaa henkensä pitimeksi kahlaamaan.

Itsestään kirjoittaminen on aina hyvä juttu, autofiktio on muotia. Omasta seksielämästään kirjoittaminen on vielä parempi asia, varsinkin, jos rakkauselämään liittyy jotain epäsovinnaista.

Toimittajien kirjoittamat, kansien väliin painetut tekstit ovat erityisasemassa, niistä kirjoitetaan aina. Esikoiskirjat huomioidaan (hyvä!).

Jos nainen kirjoittaa humoristisesti, niin teos julistetaan chick litiksi, eikä se ansaitse kritiikkiä (tulihan se sieltä). Näitä kirjoja kuitenkin luetaan (jos ne löydetään). On kirjallisuuden genrejä, jotka saavat vähän huomiota kuten runous tai vaikka fantasiakirjat.

Luin Olli Jalosen romaanin Taivaanpallo (suomalaiset pitävät historiallisista romaaneista ja tämä oli erinomainen). 1600-luvulle sijoittuva romaani ei vanhene siinä määrin kuin nykyaikaan sijoittuva, joka olisi nyt jo vanha (romaani julkaistiin 2018).

Alkuvuodesta julkaistu kaunokirja on koko vuoden uutuuskirja vaikka syksyn kirjat painavat jo päälle. Ne ovat pahimmassa tapauksessa vanhoja (edellisvuoden kirjoja) jo parin kuukauden kuluttua. Tämän lohdutuksen sanan kuulin kokeneelta kirjailijalta.

Mietin onko hylätyksi tulemisen kokemuksen taustalla epäily omasta arvosta, sillä eihän romaanin huomioiminen tai sen huomiotta jättäminen muuta tekstiä miksikään. Jos uskoisi itseensä, ei tarvitsisi mokomaa edes miettiä, röyhistäisi vaan typerästi rintaansa ja kirjoittaisi lisää samaa soopaa.



P.S. Kiitos blogisteille, jotka ovat kirjoittaneet kirjastani.