Näytetään tekstit, joissa on tunniste kritiikit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kritiikit. Näytä kaikki tekstit

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Varasto

Palaan vielä kerran (puuttuviin tai vääränlaisiin) kritiikkeihin vaikka olin jo luvannut itselleni, että jätän aiheen taakseni, eksytän Lapin erämaihin ötököiden syötäväksi ja näännytän nälkään. 

Kuuntelin Kari Hotakaisen haastattelun, jossa hän totesi, että kirjailijat, jotka eivät muka välitä kritiikeistä tai sanovat, etteivät edes lue niitä, valehtelevat tai eivät ole tehneet hommaansa tosissaan. Kun on monta vuotta istunut hartiat lysyssä läppärin ääressä niin toivoohan sitä, että joku aviisi reagoisi tulokseen jotenkin ja mieluiten tietysti positiivisesti.

Ohjelmassa Hotakainen kertoo, ettei hän puhunut vuosiin muuta kuin ihan pakolliset. Olen tavannut hänet kerran kun hän oli nuori aloitteleva runoilija, eikä hän tosiaankaan avannut suutaan. Hän rikkoi hiljaisuuden vasta kun Klassikko julkaistiin.

Haastattelussa Hotakainen suhtautuu epäillen kirjailijoihin joita mainitaan hyviksi keskustelijoiksi. Jos on hyvä puhumaan, ei voi olla kovin suuri kirjailija.

Kaikenlainen kommunikointi on ongelmallista, sillä siihen sisältyy väärinymmärryksen riski, joten Hotakaisen puhumattomuutta voi pitää ymmärrettävänä. Sanoilla voi saada paljon pahaa aikaan. Minäkin olen kerännyt varastoon vuosien ikävät nirhaisut. Niitä on niin paljon, että voisin vuokrata varaston. Oman kopin niille, jotka olen kuullut ja isomman tilan niille, jotka olen suustani päästänyt.

Siteeraan tähän loppuun vielä Jani Saxellin kirjoitusopasta Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020):  
Silti nykyajan aleksiskivet, Kelan ja työ-ja elinkeinotoimiston ahdistamat elämäntaiteilijat, ottaisivat mieluummin August Ahlqvistin vainoajakseen kuin täyden hiljaisuuden ja nimettömyyden osakseen.
Kirjallinen huomiotalous on nykyisin entistä polarisoituneempaa ja julmempaa. Toiset saavat kaiken ja vielä vähän päälle. Heitä juhlitaan naistenlehtien kansijutuissa ja Helsingin ja Turun kirjamessujen seinälakanoissa. Kustantamot nostavat yksiä sesongin "ilmiöiksi" ja "kärkikirjailijoiksi", sietävät toisia jotenkuten listoillaan...

Nyt unohdan taas hetkeksi ruikutuksen, jonka olen yrittänyt naamioida jonkinlaiseksi yleiseksi kirjallisuuden tilasta huolestuneisuudeksi.  Lähden käymään sallitun meren rannassa ja mahdollisesti merelläkin!

Lupauduin mukaan yhteen pieneen juttuun, jossa pitäisi olla nokkela ja hauska. Hieman stressaa vaikka tämä on kuulemma joku pilotti.  Eikös pilotti tarkoita lentäjää? Pelkään lentämistäkin.

P.S. Erikoiset asiantuntijat -blogi on kirjoittanut esikoiskirjastani Ei saa mennä ulos saunaiholla, (linkki) kiitokset erikoisille!

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Odotan leivän paistuvan

Olenko maininnut, ettei romaaniani Ei saa elvyttää ole arvioitu sanomalehdissä? Ai olen?

Googlasin Eila Mollbergin romaanin Vakuuslapset kritiikin Hesarista ja tulin siihen tulokseen, että ehkä on vain hyvä, että kriitikot ovat säästelleet tunteitani.

Saara Turunen kirjoitti romaanissaan Sivuhenkilö, miten Hesarin kritiikki loukkasi häntä (tai kirjan päähenkilöä). "Päätän, etten koskaan antaisi hänelle anteeksi tätä", ajattelee romaanin esikoiskirjailija kriitikko Antti Majanderista. Antti Majander kirjoittaa sitten myöhemmin oman näkemyksensä Hesariin.

Märta Tikkanen taas vihaa kriitikko Suvi Aholaa (tai en tiedä vihaako enää) ja kertoo asiasta kirjeissään, jotka on julkaistu nimellä Pakko yrittää kir - Elämä kirjeissä. Tikkanen loukkaantui aikoinaan Aholan Hesarissa julkaistusta Punahilkka -kritiikistä. Suvi Ahola pohtii uudestaan arviotaan Tikkasen kirjeiden julkaisun jälkeen, mutta ei muuta mielipidettään romaanista.

Joku kirjailija kertoi, että joku toinen kirjailija oli kuullut, että joku kolmas henkilö oli ollut paikalla kun Suvi Ahola oli sanonut, ettei arvioi yhtään Kariston kirjaa. 

Lämmitän valurautapataa uunissa ja laitan sinne kohta pataleivän paistumaan. Jos asuisin jossain Etelä-Euroopassa, hakisin leipomosta tuoreen, rapeakuorisen leivän.


tiistai 21. huhtikuuta 2020

Rakastakaa minua

Hävettää kirjoittaa tästä. Romaaniani (Ei saa elvyttää) ei ole arvioitu yhdessäkään sanomalehdessä. Huudan kritiikin perään kuin uhmaikäinen. Heittäydyn rähmälleni sanomalehtihyllyn eteen. En saa huomiota siltä, jota kiihkeästi rakastan. Olen kateellinen niille, jotka ovat keränneet sanomalehtikehuja vatsat täyteen.

Olisinko tyytyväinen, jos kirjani olisi teilattu tyylikkäin, pirullisin sanakääntein? Tuskin.

Olen oppinut tuntemaan kirjailijoita, joita harva lukija tietää, sillä heidän kirjoistaan ei kirjoiteta. Heillä saattaa olla laaja ja monipuolinen tuotanto ja pieni uskollinen lukijakunta.

Nekin kirjailijat, jotka saavat huomiota, voivat mielestään kerätä vääränlaista huomiota tai kokevat, että heidän hengentuotteensa on ymmärretty väärin. Olen lukenut Jörn Donnerin olleen katkera, sillä hän koki saaneensa liian vähän arvostusta kirjailijana. Mies joka on sentään voittanut Finlandia-palkinnon (Tommi Melender nimittää Donnerin palkintokirjaa Isä ja poika kädenlämpöiseksi romaaniksi).

Kritiikkejä kirjoitetaan palkituttujen kirjailijoiden hengentuotteista (Finlandia-palkinto on melko varma tapa saada arvio seuraavista romaaneista) ja noin yleisesti ottaen kirjoitetaan hyvistä kirjoista, joka on ymmärrettävää. Kukapa haluaa paskaromaaneja lukea, tuskin kriitikkokaan, joka on joutunut kaikenlaista soopaa henkensä pitimeksi kahlaamaan.

Itsestään kirjoittaminen on aina hyvä juttu, autofiktio on muotia. Omasta seksielämästään kirjoittaminen on vielä parempi asia, varsinkin, jos rakkauselämään liittyy jotain epäsovinnaista.

Toimittajien kirjoittamat, kansien väliin painetut tekstit ovat erityisasemassa, niistä kirjoitetaan aina. Esikoiskirjat huomioidaan (hyvä!).

Jos nainen kirjoittaa humoristisesti, niin teos julistetaan chick litiksi, eikä se ansaitse kritiikkiä (tulihan se sieltä). Näitä kirjoja kuitenkin luetaan (jos ne löydetään). On kirjallisuuden genrejä, jotka saavat vähän huomiota kuten runous tai vaikka fantasiakirjat.

Luin Olli Jalosen romaanin Taivaanpallo (suomalaiset pitävät historiallisista romaaneista ja tämä oli erinomainen). 1600-luvulle sijoittuva romaani ei vanhene siinä määrin kuin nykyaikaan sijoittuva, joka olisi nyt jo vanha (romaani julkaistiin 2018).

Alkuvuodesta julkaistu kaunokirja on koko vuoden uutuuskirja vaikka syksyn kirjat painavat jo päälle. Ne ovat pahimmassa tapauksessa vanhoja (edellisvuoden kirjoja) jo parin kuukauden kuluttua. Tämän lohdutuksen sanan kuulin kokeneelta kirjailijalta.

Mietin onko hylätyksi tulemisen kokemuksen taustalla epäily omasta arvosta, sillä eihän romaanin huomioiminen tai sen huomiotta jättäminen muuta tekstiä miksikään. Jos uskoisi itseensä, ei tarvitsisi mokomaa edes miettiä, röyhistäisi vaan typerästi rintaansa ja kirjoittaisi lisää samaa soopaa.



P.S. Kiitos blogisteille, jotka ovat kirjoittaneet kirjastani.