Tänä aamuna puhelimeni on kilahdellut tiuhaan. Saan ilmoituksia kirjastosta tilaamistani kirjoista. Ne putkahtavat jostain syystä aina samaan aikaan.
Seuraan Facessa erilaisia kirjaryhmiä. Kun joku pyytää kirjasuosituksia vaikka huumorikirjoista, niin eräät ehdottavat toistuvasti sellaisia teoksia kuin Alastalon salissa tai Seitsemän veljestä. Joku suosittaa aina Sinuhe egyptiläistä, kysytään sitten kirjalahjavinkkiä mummolle tai ekaluokkalaiselle. Ei ihme, etteivät kaikki halua aloittaa lukuharrastusta.
Nyt kun lehdet ovat pitkään suitsuttaneet lukemisen hyödyllisyyttä, oli virkistävää lukea Facebook-ystävän toinen näkökulma. Ehkä lukeminen tekee ihmisestä onnettoman. Tai onnettomat lapset kulkevat nenä kiinni kirjassa, koska heillä ei ole kavereita tai mitään muuta tekemistä. Voisiko tanhuaminen, penkkiurheilu tai rumpujen paukuttaminen olla kuitenkin parempi harrastus? Tunnen paljon kirjaihmisiä, enkä ole ihan vakuuttunut siitä, että kirjoille eläminen on hyvä asia. Vaikka lukutaito on hyödyllinen jokaiselle, niin moni meistä kirjaihmisistä on melankoliaan taipuvainen.
Ovatko äänikirjat sitten pirun keksintö? Eikö äänikirjojen kuunteleminen pikemminkin osoita, että ihmisellä on muutakin elämää kuin istua nenä kiinni kirjassa? Äänikirjatyyppi on rationaalinen: Hän liikkuu, siivoa tai kulkee työmatkoja samalla kun nauttii kaunokirjallisuudesta.
Lukijoissa on tarinaihmisiä ja niitä, jotka vannovat kauniin ja omintakeisen kielen nimeen. Tarinaihmisten, samaistujien ja onnellisista lopuista pitävien katsotaan olevan huonompia lukijoita kuin runollisesta käsittämättömästä sekasotkusta nauttivien. Jotkut tykkäävät olla eksyksissä ja toiset haluavat löytää perille.
Vaikka rakkaus on liian suuri sana, niin rakastan kirjoja, mutta tuskin se tekee minusta parempaa tai onnellisempaa ihmistä. En vaan osaisi elää ilman.
