Puin sunnuntaiaamuna nastalenkkarit ja lähdin lenkille Pyhäjärven rantamille. Nastakengistä huolimatta en meinannut pysyä pystyssä jäisellä uralla. Roikuin kävelytien vieren pusikoissa etten olisi valunut Pyhäjärveen, joka oli osittain ilman jääpeitettä. Päättelin, että nastojen pito oli jollain mystisellä tavalla kadonnut.
Tuttu pariskunta ohitti minut ja sanoi, että miksi et pukenut nastakenkiä ja minä, että onhan minulla sellaiset. Kun he olivat menneet, huomasin, että oikeassa jalassani oli musta nastalenkkari ja vasemmassa tavallinen lenkkikenkä.
En muista, että nuoruudessani olisi ollut näin liukasta. Nastakenkiäkään ei ollut vielä keksitty tai ainakaan niitä ei ollut yleisesti myynnissä. Muistelen, että ensimmäiseksi saataville tulivat kengän pohjiin kumisilla renksuilla kiinnitettävät nastat, jotka irtoilivat kävellessä. Ehkä me sitten hiihdettiin joka paikkaan ja ne jotka eivät hiihtäneet joutuivat sairaalaan lonkkamurtumien takia.
Katsoin videon, jossa opetettiin oikeaoppista kaatumista. Liukastuessa ei saa ottaa kädellä vastaan, joka on automaattinen refleksi. Kädet käskettiin pistää kimppuun ja rysähtämään kyljelleen. Selälleen kaatuessa pitää liikettä jatkaa niin, että jalat kohoavat kohti taivaita. Tätä voi harjoitella illalla sänkyyn kaatuessaan.
