Tämä ei ole maksettu mainos

Lockdown käy kalliiksi, sillä olen sohvalla maatessani ostanut netistä kitkakengät, merinovillaisen urheilukerraston ja ulkoilutakin. Mitä muuta ihminen tarvitsee? Housut. Niitä en ole vielä hankkinut. Käytän vanhoja. 

Kokeilin Icebug-kitkakenkiäni, jotka ovat erinomaiset.  Tämä ei ole maksettu mainos. Ikävä kyllä.

Tunnen itseni melkein oikeaksi kirjailijaksi, sillä minulla on työn alla kaksi käsikirjoitusta. Toinen on se epäonninen hylsyteksti ja toisesta en uskalla kertoa mitään. Hylsytekstille ei ole vieläkään kustannussopimusta (eikä sitä välttämättä tulekaan), mutta pientä positiivista on sen suhteen tapahtunut. 

Tein käsikirjoitustani varten taustatyötä, joka sai minut tuntemaan itseni enemmän kirjailijaksi ja vähemmän valekirjailijaksi. Laitoin sähköpostia Kelan viestintäosastoon, josta vastattiin jo seuraavana aamuna. Sain tiedon, jota tarvitsin. Hyvä Kela! Kela-raukka saa harvoin kiitosta.

Kirjailijaliiton residenssijakso Ateenassa olisi alkanut 17. tammikuuta. Olen päivittäin miettinyt lähdenkö. Kreikassakin koronatilanne on vaikea ja toisin kuin täällä, siellä on maskipakko. Maskia on käytettävä myös ulkona. 

Sain tänä aamuna Finnairilta viestin, että paluulentoni on peruttu ja tilalle tarjottiin hyvin hankalaa yhteyttä, lennon siirtämistä kokonaan uuteen ajankohtaan tai sen perumista. Päädyin perumaan lennon ja residenssijakson. Jollain tavalla olen helpottunut, mutta samalla pettynyt.

Pirkanmaalla rajoituksia jatkettiin tammikuun loppuun, joten ehdin todennäköisesti ostaa ne urheiluhousutkin.

Etuoikeutettua elämää

Näinä päivinä kuuluu pohtia, miten etuoikeutettu on. Ruoskia itseään etuoikeuksilla. Olen valkoihoinen, elän pohjoismaisessa demokratiassa, olen saanut kouluttautua ja saavuttaa kaiken sen, mikä näillä eväillä on mahdollista. Toisaalta olen nainen ja savolainen.

Olen viime aikoina miettinyt sitä, miten kotona kannustettiin opiskeluun. Lukio ja yliopisto olivat itsestäänselviä vaihtoehtoja. Usein oli pulaa rahasta ja jatkuvasti oli joku lainan lyhennys tai vekseli lankeamassa. Minua ei kuljetettu harrastuksiin ja ainoan ulkomaanmatkan teimme autolla Pohjois-Norjaan. 

Kävin parin vuoden ajan partiossa, joka kokoontui kotitaloni kerhohuoneessa ja yhden kauden baletissa, jonne kävelin ihan itse. Käytin vapaa-aikani lukemiseen ja ulkoiluun. Hiihdin, luistelin, laskin mäkeä, uin ja leikin ulkona. En koe, että elämäni olisi mennyt siitä pilalle. Ehkä ongelmat olivat ihan jossain muualla.

Maailma on muuttunut ja se on tietysti hyvä juttu. Lasten ja nuorten elämä menee tärviölle, kun eivät saa harrastaa. Varmaan meneekin, en minä sitä kiistä. Toisaalta lapset ja nuoret ovat koronan suhteen etuoikeutettuja, sillä he eivät onneksi sairastu vaikeaan infektioon (monissa aiemmissa pandemioissa nimenomaan lapset ovat olleet vaarassa), eivätkä kuole tautiin. Muun voi sitten aikuisena terapiassa korjata. Koulun käymiseen pitäisi kaikilla olla mahdollisuus. 

Näin kadulla miehen, joka talutti koiraa, perässä kulki pikkutyttö, joka itki ja huusi "Mä en jaksa enää kävellä", johon isäoletettu lohdutti, että matkaa on enää vähän. Lapsen huuto muuttui yhä surkeammaksi ja hän huusi "Mä en jaksa enää itkeä!" Vähän samalta minustakin välillä tuntuu, vaikka en edes itke.

Nyt on alettu puhua siitä, että koronarokotukset pitäisikin kohdistaa ryhmiin, joissa infektio leviää kiihkeimmin ja on pohdittu maahanmuuttajien rokottamista. Poliittisesti moinen ei mene läpi, vaikka saattaisi olla järkevääkin. Ehdotus voisi olla kiero tapa lisätä rokotteen vetovoimaa. 

Pakko lisätä tähän jälkikäteen, että riskiryhmät rokotetaan kuitenkin ensin ja sitten mietitään missä järjestyksessä terveet rokotetaan, otetaanko rokotusjärjestyksessä huomioon ammatti, asuinpaikka tai joku muu asia. Näin olen asian ymmärtänyt.

Vaarallinen matka

 

Soitin luokkakaverilleni ja kollegalleni L:lle. Hän oli huolestunut minusta, sillä asun yksin, enkä käy töissä vaan leikin kirjailijaa kotonani. Hän työskentelee sairaalan poliklinikalla, käy miehensä kanssa mökillä ja tapaa vanhaa äitiään. Minä taas ajattelen, että hän joutuu ottamaan riskejä tavatessaan työkavereitaan ja potilaitaan päivittäin. 

 

L:n työkaveri väittelee huomenna, väitökset ovat olleet massiivisia tapahtumia, jotka kestävät jatkoineen aamuyölle. Nyt britti vastaväittäjä istuu yli kahdentuhannen kilometrin päässä omassa työhuoneessaan. Pukeutuukohan viittaan kuten hollantilainen vastaväittäjäni.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen tarkkoja, tekevät etätöitä, eivätkä kohtaa ketään. Olen varmaan keskitien kulkija, sillä tapaan lapsiani ja paria ystävää. Käytän maskia sisätiloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa, joita en ollut ennen viime tiistaita kuukausiin käyttänyt. Matkustin Hämeenlinnaan tapaamaan etäopiskelevaa poikaani.

Suhtauduin Hämeenlinnan reissuun kuin olisi lähdössä reppureissulle Afganistaniin. Mietin junaan mennessäni, että pitääkö minun ostaa se maski jossa on f ja p kirjaimet ja joku numero, mutta en kuitenkaan ostanut. Suunnittelin kantavani mukana astaloa, jolla löisin alle kahden metrin etäisyydelle uskaltautuvia. Kun katsoin junan ikkunasta lempeän pehmeää talvimaisemaa, valtasi minut hetkeksi jonkinlainen valheellinen vapauden tunne. Hämeenlinnan aseman edessä nainen hiihti pitkin jalkakäytävää.

Tampereelle palatessani junavaunussa istui yksi kolmekymppinen mies ilman maskia. Hän oli myös ainoa, joka yski. 

Minkälaista olisi elää nuoruuttaan nyt? Muistan opiskeluajan jatkuvan ihmisten kyljessä viihtymisen. Juhlat, joihin aina keksittiin joku syy. Tenttikaljat. Hengailu. Liikunta. Kahvilla istuminen. Apulaislääkäriajan juhlat, liikuntailtapäivät, kevätjuhlat, pikkujoulut ja kahvipöydässä istuskelut. Koulutukset, joissa tapasi kollegoita ympäri Suomen. Kongressit ulkomailla.

 

Ennen oli ennen ja nyt on nyt.  Näillä mennään. On vaan kestettävä. Saattaahan tämä joskus loppua, vaikka virus ei katoa mihinkään. Rokotusta odotellen.