Rokotuksista

Vaikka olin päättänyt olla kirjoittamatta rokotuksista, kirjoitan kuitenkin. Tampereella käynnistettiin eilen toiseen riskiryhmään kuuluvien rokotukset. Kaksi riskiryhmään kuuluvaa ystävääni ja toisen ikänsä puolesta rokotettaviin kuuluva aviomies saivat rokotukset. Tuntuu huojentavalta, sillä olen ollut heidän seurassaan jatkuvassa pienessä jännitystilassa. Olen pelännyt tietämättäni tartuttavani taudin heihin (toinen riskiryhmäläinen on tosin tehnyt lähityötäkin). Nämä ihmiset ovat kuuluneet koronakuplaani, niihin joita olen pandemian aikana tavannut.

Uusi suunnitelma rokotusten kohdentamisesta tiettyjen kriteerien mukaan sen jälkeen kun riskiryhmät on rokotettu, on minulle mieluinen. Eri asia sitten vaikuttaako se enää epidemian kulkuun.

Tiedän, että pääkaupunkiseudun tilanne on vaikein ja sinne tarvitaan rokotteita mieluiten heti, mutta tunteilleen ei voi mitään.  Tässä toimii joku alkukantaisempi vietti, tarve suojella itseään ja läheisiään. 

Hämmästyksekseni löydän itsestäni oman isäni, joka lapsuudessani jurnutti Helsinki-keskeisyydestä (inhosin sitä valitusta). Helsinkiin kasaantuu paljon sellaista, josta pikkukaupungeissa voidaan vain haaveilla, kuten valtaa, korkeatasoista kulttuuria ympäri vuoden, museoita, parhaita ravintoloita, isoja tapahtumia, koulutus- ja työpaikkoja, toisaalta asuminen on kallista, on ruuhkaista ja nyt tämä pandemia koettelee pääkaupunkia huomattavasti kovemmin kuin vaikka Iisalmea. 

Teininä olisin ollut varmasti sitä mieltä, että Suomen osuus rokotteista pitää jakaa köyhiin maihin ja heti. Niin altruistinen olisin silloin ollut ja tämmöinen paska minusta on tullut. Saa haukkua. Kyyristyn valmiiksi tuohon pöydän alle suojaan. 

Muruset

Kävin tänä aamuna kaupassa jo ennen yhdeksää, sillä eilen en viitsinyt. Oli rentouttavaa kerätä ostoksia niiden muutaman muun maskitädin kanssa. 

Alkon asiakkaiden keski-ikäkin oli huomattavan korkea. Vanhemmiten ihmisistä tulee hitaampia. He juttelevat joutavia Alkon kassan kanssa, vaikka takana kiemurtelee kärsimätön viinajono. Kassa käytti vanhaa keinoa, pakkasi iäkkään naisen ostokset kassiin ja työnsi hänet kadulle toivottamalla hyvää viikonloppua. Minä kaivoin pankkikortin valmiiksi esille ja toimin ryhdikkään nopeasti erottautuakseni edellä mainitusta asiakkaasta. Tarkasti kohdennettu katse, eikä yhtään tarpeetonta sanaa tai liikettä. Ei tässä vielä vanhuksia olla!

Tänään on paska päivä. Viime yönä naapurit valvoivat ja heidän puheensa kuului korvatulppieni läpi. Tekisi mieli heitellä Harissa-mausteet, tomaattimurskat, kookosmaidot, tortillalätyt ja Beanit -suikaleet seinään. Kuka ne sieltä sitten keräisi? Minäpä hyvinkin. 

Katsoin Ylen Areenasta kolmeosaisen dokumenttisarjan, jossa pattipolviset ylipainoiset lehmät ontuvat utareet maata viistäen automaattiseen lypsykoneeseen navetassa, joka on oikeasti tehdas. Jos utareet ovat liian alhaalla, lehmällä on luonne tai lehmä tuottaa maitoa liian vähän, niin henki pois. Ei tee mieli maitotuotteita, joten tänään tarjoan vieraille kasvisruokaa. Muutamaa ihmistä olen pandemiasta huolimatta edelleen tavannut.

Oli ohjelmassa pari pienmuotoista karjankasvatusta harrastavaa sympaattista tyyppiäkin. Kyytöt ovat söpöjä murusia!

Söin jäätelöä, jonka pohjana on käytetty härkäpapua. Pavuista tehty jäätelö, no oli siinä muutakin. Tämä vegaaninen jäätelö maistui hämmästyttävän herkulliselta.

Etuoikeutettua elämää

Näinä päivinä kuuluu pohtia, miten etuoikeutettu on. Ruoskia itseään etuoikeuksilla. Olen valkoihoinen, elän pohjoismaisessa demokratiassa, olen saanut kouluttautua ja saavuttaa kaiken sen, mikä näillä eväillä on mahdollista. Toisaalta olen nainen ja savolainen.

Olen viime aikoina miettinyt sitä, miten kotona kannustettiin opiskeluun. Lukio ja yliopisto olivat itsestäänselviä vaihtoehtoja. Usein oli pulaa rahasta ja jatkuvasti oli joku lainan lyhennys tai vekseli lankeamassa. Minua ei kuljetettu harrastuksiin ja ainoan ulkomaanmatkan teimme autolla Pohjois-Norjaan. 

Kävin parin vuoden ajan partiossa, joka kokoontui kotitaloni kerhohuoneessa ja yhden kauden baletissa, jonne kävelin ihan itse. Käytin vapaa-aikani lukemiseen ja ulkoiluun. Hiihdin, luistelin, laskin mäkeä, uin ja leikin ulkona. En koe, että elämäni olisi mennyt siitä pilalle. Ehkä ongelmat olivat ihan jossain muualla.

Maailma on muuttunut ja se on tietysti hyvä juttu. Lasten ja nuorten elämä menee tärviölle, kun eivät saa harrastaa. Varmaan meneekin, en minä sitä kiistä. Toisaalta lapset ja nuoret ovat koronan suhteen etuoikeutettuja, sillä he eivät onneksi sairastu vaikeaan infektioon (monissa aiemmissa pandemioissa nimenomaan lapset ovat olleet vaarassa), eivätkä kuole tautiin. Muun voi sitten aikuisena terapiassa korjata. Koulun käymiseen pitäisi kaikilla olla mahdollisuus. 

Näin kadulla miehen, joka talutti koiraa, perässä kulki pikkutyttö, joka itki ja huusi "Mä en jaksa enää kävellä", johon isäoletettu lohdutti, että matkaa on enää vähän. Lapsen huuto muuttui yhä surkeammaksi ja hän huusi "Mä en jaksa enää itkeä!" Vähän samalta minustakin välillä tuntuu, vaikka en edes itke.

Nyt on alettu puhua siitä, että koronarokotukset pitäisikin kohdistaa ryhmiin, joissa infektio leviää kiihkeimmin ja on pohdittu maahanmuuttajien rokottamista. Poliittisesti moinen ei mene läpi, vaikka saattaisi olla järkevääkin. Ehdotus voisi olla kiero tapa lisätä rokotteen vetovoimaa. 

Pakko lisätä tähän jälkikäteen, että riskiryhmät rokotetaan kuitenkin ensin ja sitten mietitään missä järjestyksessä terveet rokotetaan, otetaanko rokotusjärjestyksessä huomioon ammatti, asuinpaikka tai joku muu asia. Näin olen asian ymmärtänyt.