Soitin luokkakaverilleni ja kollegalleni L:lle. Hän oli huolestunut minusta, sillä asun yksin, enkä käy töissä vaan leikin kirjailijaa kotonani. Hän työskentelee sairaalan poliklinikalla, käy miehensä kanssa mökillä ja tapaa vanhaa äitiään. Minä taas ajattelen, että hän joutuu ottamaan riskejä tavatessaan työkavereitaan ja potilaitaan päivittäin.
L:n työkaveri väittelee huomenna, väitökset ovat olleet massiivisia tapahtumia, jotka kestävät jatkoineen aamuyölle. Nyt britti vastaväittäjä istuu yli kahdentuhannen kilometrin päässä omassa työhuoneessaan. Pukeutuukohan viittaan kuten hollantilainen vastaväittäjäni.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat äärimmäisen tarkkoja, tekevät etätöitä, eivätkä kohtaa ketään. Olen varmaan keskitien kulkija, sillä tapaan lapsiani ja paria ystävää. Käytän maskia sisätiloissa ja julkisissa kulkuneuvoissa, joita en ollut ennen viime tiistaita kuukausiin käyttänyt. Matkustin Hämeenlinnaan tapaamaan etäopiskelevaa poikaani.
Suhtauduin Hämeenlinnan reissuun kuin olisi lähdössä reppureissulle Afganistaniin. Mietin junaan mennessäni, että pitääkö minun ostaa se maski jossa on f ja p kirjaimet ja joku numero, mutta en kuitenkaan ostanut. Suunnittelin kantavani mukana astaloa, jolla löisin alle kahden metrin etäisyydelle uskaltautuvia. Kun katsoin junan ikkunasta lempeän pehmeää talvimaisemaa, valtasi minut hetkeksi jonkinlainen valheellinen vapauden tunne. Hämeenlinnan aseman edessä nainen hiihti pitkin jalkakäytävää.
Tampereelle palatessani junavaunussa istui yksi kolmekymppinen mies ilman maskia. Hän oli myös ainoa, joka yski.
Minkälaista olisi elää nuoruuttaan nyt? Muistan opiskeluajan jatkuvan ihmisten kyljessä viihtymisen. Juhlat, joihin aina keksittiin joku syy. Tenttikaljat. Hengailu. Liikunta. Kahvilla istuminen. Apulaislääkäriajan juhlat, liikuntailtapäivät, kevätjuhlat, pikkujoulut ja kahvipöydässä istuskelut. Koulutukset, joissa tapasi kollegoita ympäri Suomen. Kongressit ulkomailla.
Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Näillä mennään. On vaan kestettävä. Saattaahan tämä joskus loppua, vaikka virus ei katoa mihinkään. Rokotusta odotellen.
3 kommenttia:
Vexi Salmi on kirjoittanut muistelokirjoja Hämeenlinnasta: Minun Hämeenlinnani ja Rinkelinkadun pojat, kaksi osaa.
Kun muutin 2007 Tampereelle, en ollut koskaan käynyt Hämeenlinnassa, nyt sitten kustantamo sijaitsee siellä ja poika ja hänen vaimonsa.
Ei kai tämä maailma ihan entiselleen koronan jälkeen palaakaan. Saapa nähdä. Ulkomaille ei tee yhtään nyt mielikään lähteä.
Lähetä kommentti