Perhesuhteita

Ihastuin anonyymin kommenttiin, joka kuului: Astrid Lindgren kirjoitti jossain vanhassa tyttökirjassaan naisesta, joka hoiteli agressioitaan pitämällä työpöytänsä laatikossa luetteloa otsikolla "Ihmisiä, joita minun on muistettava käydä puremassa, mikäli saan vesikauhun".

Jörn Donner on mittavan taiteilija- ja mammuttiuransa lisäksi siittänyt lapsia, joita hän ei ole joutanut, eikä halunnut hoivata, kahden nuorimman kanssa hän on viettänyt aikaa, joka taas on herättänyt katkeruutta muissa jälkeläisissä. Donnerin poika Otto Gabrielsson on julkaissut kirjan siitä mitä on olla Jörn Donnerin hyljeksimä poika. Kirja on nimetty suomeksi Rikkaruoho -viimeinen kirje isälle. Gabrielsson taitaa olla jo toinen Donnerin poika, joka on kirjoittanut kirjan. Donner ei ole turhaan levittänyt geenejään maailmalle.

Rafael Donnerin ja Otto Gabrielssonin suhteet isäänsä ovat ymmärrettävästi hyvin erilaiset. Tavallisimmissakin perheissä suhteet vanhempiin poikkeavat, koska lapset syntyvät perheen eri kehitysvaiheisiin.

Olen elänyt vanhempieni kanssa samassa taloudessa vasta pari-kolmevuotiaasta. Ensimmäisenä vuotenani nuori äitini asui äitinsä kanssa, jonka jälkeen erosin hänestäkin ainakin vuodeksi, jonka jälkeen äidinäiti hävisi läheisyydestäni. Välimatkat olivat pitkiä, eikä autoa ollut. Nykyään sitä voisi verrata siihen, että toinen asuisi New Yorkissa ja toinen Tampereella.

En syytä vanhempiani, olosuhteet vaan olivat sellaiset. Kuitenkin mitä tiiviimmin ihmisten kanssa pyörii sitä tiukemmiksi siteet muodostuvat, joten jonkinlainen vaikutus näillä varhaisilla vuosilla minuun ja perhesuhteisiini on ollut. Nämä lapsuuden vaiheet selvisivät minulle melkein nelikymppisenä, sillä näistä ei puhuttu.

Luin irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelman Tästä on vaikea puhua (suomentanut Karoliina Timonen, Atena 2020), jossa kirjailija kirjoittaa nimenomaan asioista, joista ei puhuta edes suvun kesken saati julkisesti, kuten isänsä alkoholismista, päihteiden täyttämästä nuoruudestaan ja lapsettomuudestaan. Tekstejä voisi nimittää autofiktiivisiksi. Olen tottunut, että esseissä omat kokemukset yhdistetään kirjallisuuteen, mutta tässä niin ei tehdä, joten näinkin voi siis esseitä kirjoittaa. En muistanutkaan, miten vanhoillinen maa Irlanti on, avioero sallittiin vasta 1995 (laki hyväksyttiin hyvin niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä) ja aborttikielto kumottiin 2018.

Miksi julkaista tällaista? Eikö asioita voisi pitää omana tietonaan? Esseekokoelma on myös nuoren naisen selviytymistarina, jonka nuoruuden kuvauksen hilpeämpi sisko  fiktion puolella voisi olla Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö. Pine on kylläkin Morania vakavampi, teoreettisempi ja aikuisempi, eikä kovin hilpeä. Kirjailijan isäkin on kirjoittanut alkoholismistaan, joten kai tytär voi julkaista oman versioinsa, joka on erilainen, kaikesta huolimatta kunnioittava. Tästä kirjasta on varmasti hyötyä saman kokeneille lukijoille ja toisaalta vaikenemisen kulttuuri joutaisi jorpakkoon, joten ymmärrän miksi näin piti tehdä.