Pihajuhlat

Eilen järjestettiin Otavan perinteiset pihajuhlat: Buffet-pöytiä, juomia, hämäävän tutun näköisiä ihmisiä, jotka eivät ole tuttuja lainkaan ja karaokea (onneksi en laulanut). 

Osa kirjailijoista verkostoitui innokkaasti, minä jumiuduin heti juhlien alussa pöytään, jossa istui Kariston kirjailijoita, enkä siitä liikkunut kuin vessaan ja juomia hakemaan. 

Me Naiset -lehti otti kuvia joistakin kirjailijoista. Minua eivät kuvanneet, vaikka olin meikannut ja laittanut hiukseni.  Pukeuduin värikkääseen mekkoon, joka olisi varmasti näyttänyt hyvältä naistenlehden sivulla. 

En koskaan nähnyt isän- tai äidinäitiä pitkissä housuissa. Äitini pukeutui vielä iäkkäänäkin farkkuihin. Naisten pukeutuminen on muuttunut. Miesten pukeutuminen on pysynyt samana. Harva suomalainen mies laittaa mekkoa tai hametta päälleen, vaikka helleilmalla heiluvat helmat ovat kivat ja viileämmät kuin housut.  Nyt me naiset käytämme lenkkareita mekon kanssa. Joskus sitä olisi pidetty omituisena.

Kun kesällä ostaa mekon  myyjät houkuttelevat ostokseen sanomalla  "Tätä voi talvella käyttää vaikka poolopaidan kanssa". Inhoan poolopaitoja. 

Tulin kymmenen junalla kotiin, joten yöuni jäi vaillinnaiseksi. Aivoni raksuttavat edelleen "Mitä kaikkea tuli sanottua" ja erityisesti "Mitä tuli sanottua kustantamon väelle" -kehää.  Ihanat juhlat. Ihanaa, että ne ovat ohitse.

Ruumis kirjastossa

Keskiviikkoisissa Kustantamon pihajuhlissa tarjottiin lähinnä vegaanista ruokaa. Tiskille, josta sai moctaileja ja laimeita aperol spritzejä, muodostui pitkä kiemurteleva jono. 

Kun eräkirjailijoille järjestettiin saunailta 80-luvulla, oli meininki kuulemma erilaista, mutta ei siitä sen enempää. Pidän suuni kiinni ja sormeni poissa näppäimiltä. Paljastan tietoni muistelmissani, jotka tulevat vavisuttamaan eräkirjailijapiirejä.

Tapasin pihajuhlissa muistelmakirjailijan, jonka ystäväpiiriin oli kuulunut Samuel Becket, puhumattakaan hänen nuoruusaikansa suomalaisista kirjailijajulkkiksista. 

Lastenkirjastani ei ollut vähään aikaan kuulunut mitään ja olin jo päätynyt siihen, että sen julkaiseminen on jollain jämerällä syyllä peruttu. Laitoin viimein viestin kustannustoimittajalle, joka oli saapunut samana päivänä töihin kesälomalta. Ei ole peruttu! Kirja menee painoon 11. syyskuuta ja se ilmestyy 12. lokakuuta. 

Istun kirjastossa kirjoittamassa. Tuossa takanani kokolattiamatossa näkyy tummempi alue, jonka ääriviivat muistuttava lattialla makaavaa ruumista. Agatha Christie on kirjoittanut dekkarin nimeltä Ruumis kirjastossa, mutta siinä lie kyse kotikirjastosta eikä verovaroilla pystytetystä sivistyslaitoksesta.

Lääkärin ilmaiset huumeet

Luin Jarkko Tontin romaanin Perintö, jossa väitetään, että lääkäri saa ilmaiseksi erilaisia tabuja ja morfiinia. Miksei minulle ole kerrottu?

Kävin aikoinaan kiertämässä vanhusten hoitolaitoksessa, osastolla, jonka hoitaja kertoi sodan käyneestä lääkäristä, joka pisti kierron päätteeksi itseensä morfiinia (miehen kuolemasta lie kymmeniä vuosia). Morfinisti oli kuulemma hyvä lääkäri.

Lääkäreillä on päihdeongelmia kuten muillakin ihmisillä. Aiemmin huumereseptit pidettiin lukkojen takana ja niitä piti pyytää hoitajilta. Nykyään lääkkeiden määräämistä on helppo valvoa reseptijärjestelmän kautta. Joten Jarkko Tontin romaanissa oletettiin lääkärin ammatin eduista liikoja. 

Kela antaa lääkäreille palautetta ja toisinaan torujakin. Sain marraskuussa ensimmäistä kertaa kehuja, sillä olin määrännyt ns. biosimilaareja, jotka kilpailevat markkinoista alkuperäislääkkeiden kanssa. Niiden määrääminen lisää kilpailua ja vähentää lääkekuluja.

Määrään harvoin itselleni lääkkeitä. Viimeksi kirjoitin amoksisilliinia, joka on ihan vaan antibiootti.  Antibiooteista ja Buranasta sekä vastaavista valmisteista jaettiin joskus vielä ilmaisia päivystyspakkauksia, mutta ei enää.