Tässä keskiöisessä hiippailussa on jotain erityistä, rauhoittavaa. Nukuin taas päiväunet (tai oikeammin ehkä iltaunet), joten on hieno rentoutunut olo, varsinkin kun ei tarvitse mennä huomenna töihin. Tällä viikolla tehtäviini on kuulunut lähetteiden käsittely; maanantaina minua odotti 42 lähetettä, eilen sain määrän kirittyä yhdeksääntoista ja tänään viideltä töistä lähtiessäni niitä oli taas 26. Se lievästi lannisti minua.
Huomenna saapuu kotiini ruokavieras tai mahdollisesti kaksi. Kävin ostoksilla paremman väen kaupassa, jossa saa maksaa kaikesta vähän enemmän, joka tekee ruoasta tietysti maukkaampaa. Kalatiskillä esitin visioni ruokalajista, johon laitetaan kahta eri kalaa, tuoretta chiliä, jättikatkarapuja ja vihanneksia. Minä puhuin keitosta, mutta nuori mies tiskin takana ehdotti välimerellistä pataa, saa nähdä mitä siitä tulee. Ostin valkoviiniä, olin suunnitellut kerrankin ostavani Chablista. Seisoin hyllyjen edessä ja ihailin pulloja, jolloin myyjä ryntäsi apuun (Alkossakaan ei enää saa olla rauhassa). Nainen ehdotti selvästi halvempaa viiniä, enkä kehdannut olla ostamatta sitä.
Katsoin Areenalta dokumentin amerikkalaisesta naisesta, joka ohjasi elokuvaa Intiassa. Alan pitää yhä enemmän dokumenteista. Oikea elämä on niin paljon mielenkiintoisempaa kuin fiktio. Intia on hullu maa, siellä pitäisi varmaankin käydä. Intiassa on lukuisia uskontoja, joista valita. Uudelleensyntyminen kuulostaa jotenkin paljon mielenkiintoisemmalta kuin ikuinen elämä taivaassa. Pidän maailmasta niin paljon, että jatkaisin mielelläni täällä, vaikka tämä onkin välillä paska paikka.Toivoisin kuitenkin syntyväni uudelleen ihmishahmossa ja omaavani lukutaidon, niin monta hyvää kirjaakin on lukematta. Mielellään en putkahtaisi maailmaan ainakaan minään viemärieläimenä, jos saa toivoa.
Katsoin vielä tositelevisio-ohjelman, jossa kolme suomalaissyntyistä amerikkalaista miestä etsi Suomesta tyttöystävää. Kemia joidenkin välillä tulee ruudunkin läpi. Mikseivät ohjelmaan osallistuvat tunnu sitä huomaavan. Noin yleisesti ottaen sitä kemiaa ei ole. Jos sitä olisi, ei tarvitsisi miettiä toisen hyviä ja huonoja puolia, eihän ikäviä puolia edes huomaa, kun joku ihminen kolahtaa.
lauantai 14. joulukuuta 2013
torstai 12. joulukuuta 2013
Savolais-slaavilainen estetiikka
Kallaveden rannalle rakennetulle kesämökillemme ajettiin aikoinaan maatalon pihan läpi. Vuosi vuodelta saimme seurata pihalle unohtuneen Anglian raadon sulautumista luontoon. Päärakennusta vastapäätä seisoi röttelö, jossa tepasteli kanoja. Ostimme sieltä nuorena juhlien jälkeen munia muonavarojemme täydennykseksi. Savossa kaikki oli ainakin tuolloin vähän slaavilaisesti kallellaan. Autonrenkaan sisälle perustetussa kukkapenkissä rehottivat rikkaruohot ja pitkin pihaa oli heitelty rikkinäisiä työkaluja. Mummoni oli toista maata, varjeli pionipenkkejään ja pihan poikki kulkiessaan vähän väliä kumartui poimiakseen pihapuista irronneita risuja. Savolaiseen tyyliin tottuneena ruotsalaiset pihat ovat aina tuntuneet jotenkin epätodellisen siisteiltä. Ei ole kotoisaa, jos mikään ei ole vähän lenkallaan.
Savolais-slaavilaiseen tapaan kotonani on pieniä kodikkaita puutteita, joiden kanssa olen tottunut operoimaan. Kylpyhuoneen pistorasiasta on pidettävä juuri oikealla tavalla kiinni, muuten se irtoaa ikävästi seinästä, kun irrottaa hiustenkuivaajan töpseliä. Yksi lamppu kylpyhuoneen katossa on palanut ja peilikaapin oven maali irtoilee pittoreskisti. Olen yrittänyt retusoida sitä huopeamaalilla, mutta tulos ei ole häävi. Makuuhuoneen lamppu (sitä kutsutaan kai plafondiksi) kellottaa ärsyttävästi vinossa. Lamppu jäi edellisiltä asukkailta ja se oli tarkoitus vaihtaa pikimmiten. Kerttu on kynsinyt huonekalut kodikkaiksi. Seinillä roikkuu tauluja ja kirjoja on paljon. Tämä on ensimmäinen koti, jonka olen laittanut ihan itselleni.
Klinikkamme historiikki julkaistiin juuri. Sen lopussa on loistava tampereenkielinen lyhennelmä. Olen ollut työpaikassa vasta muutaman vuoden, mutta sattumalta kirjassa on monta kuvaa minusta. Olen kerran tavannut pomoni, pomon pomon. Minut pyydettiin hänen huoneeseensa, jolloin olin varma, että saan nuhteet jostain vakavasta rikkeestä. Tilaisuus oli lopulta yllättävän rento, puhuttiin klinikan tiloista. Siitä ainokaisesta tapaamisesta kirjassa oli kaksi kuvaa, ikäänkuin olisin jotenkin merkittävä henkilö, jota en todellakaan ole.
Eräs miespotilas flirttaili kanssani. Piti oikein miettiä, että flirttaileeko tuo. Luulen, että näin oikeasti oli. Naislääkärihän on miesten silmissä aika pelottava, ellei satu olemaan juuri ammattiin valmistunut ja siten lähes vaaraton.
Savolais-slaavilaiseen tapaan kotonani on pieniä kodikkaita puutteita, joiden kanssa olen tottunut operoimaan. Kylpyhuoneen pistorasiasta on pidettävä juuri oikealla tavalla kiinni, muuten se irtoaa ikävästi seinästä, kun irrottaa hiustenkuivaajan töpseliä. Yksi lamppu kylpyhuoneen katossa on palanut ja peilikaapin oven maali irtoilee pittoreskisti. Olen yrittänyt retusoida sitä huopeamaalilla, mutta tulos ei ole häävi. Makuuhuoneen lamppu (sitä kutsutaan kai plafondiksi) kellottaa ärsyttävästi vinossa. Lamppu jäi edellisiltä asukkailta ja se oli tarkoitus vaihtaa pikimmiten. Kerttu on kynsinyt huonekalut kodikkaiksi. Seinillä roikkuu tauluja ja kirjoja on paljon. Tämä on ensimmäinen koti, jonka olen laittanut ihan itselleni.
Klinikkamme historiikki julkaistiin juuri. Sen lopussa on loistava tampereenkielinen lyhennelmä. Olen ollut työpaikassa vasta muutaman vuoden, mutta sattumalta kirjassa on monta kuvaa minusta. Olen kerran tavannut pomoni, pomon pomon. Minut pyydettiin hänen huoneeseensa, jolloin olin varma, että saan nuhteet jostain vakavasta rikkeestä. Tilaisuus oli lopulta yllättävän rento, puhuttiin klinikan tiloista. Siitä ainokaisesta tapaamisesta kirjassa oli kaksi kuvaa, ikäänkuin olisin jotenkin merkittävä henkilö, jota en todellakaan ole.
Eräs miespotilas flirttaili kanssani. Piti oikein miettiä, että flirttaileeko tuo. Luulen, että näin oikeasti oli. Naislääkärihän on miesten silmissä aika pelottava, ellei satu olemaan juuri ammattiin valmistunut ja siten lähes vaaraton.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Elämäni riesakuoriaisena
Kävin syömässä ikäiseni naispuoleisen kaverin kanssa. Hän oli saanut lahjaksi samanlaisen puhelimen kuin omani, mutta malli oli uudempi. Puhelin oli tilattu netistä. Hän oli miehensä kanssa käyttänyt lähes kokonaisen työpäivän puhelimen toimintakkykyiseksi saattamiseen, silti puhelimella ei päässyt nettiin. Kun ystäväni piti soittaa miehensä hänet hakemaan, hän joutui lainaamaan puhelintani. Minä ostin omani kaupasta, jolloin kaupan nuori mies laittoi vempeleeseen numerot vanhasta kännykästäni. Minusta puhelin on ollut erittäin helppokäyttöinen. Kun kuitenkin vilkaisin hänen kännykkäänsä, en saanut sitä toimimaan.
"Ei tööta" oli tuttavani 90-luvun Virossa oppima tärkeä lause. Yövyimme samoihin aikoihin Tallinnan Olympia-hotellissa. Aamiaisella laitoin paahtimeen leivän, mutta en saanut vimpainta toimimaan. "Ei tööta", tarjoilija sanoi tyynesti. Paahdin ei töötannut seuraavanakaan aamuna, toisaalta ei sitä oltu viety korjattavaksikaan.
En aio oikeastaan valmistella joulua, en osta lahjojakaan. Tunnen itseni yhteiskunnan ulkopuoliseksi hylkiöksi. Paras joululahja olisi jos joku täyttäisi minulle Emean lomakkeen, jolla ilmoitetaan Fimealle lääketutkimuksesta. Tein tänään kaksi tuntia töitä asian hyväksi yhdessä henkilön kanssa, joka työkseen auttoi minua. Kävi nopeasti selväksi, ettei hän ymmärtänyt asiasta yhtään enempää kuin minäkään. Kun olimme jo lomakkeen kohdassa E (jokaisen kirjaimen alla on monta, monta numeroa), kaavake hävisi kuin sateen varalta mukaan otettu sateenvarjo, emmekä enää löytäneet sitä (hän ei tietenkään ollut tallentanut lomaketta). Tekisi mieleni heittää homma sikseen, mutta olen jo tehnyt tutkimuksen eteen niin paljon, ettei ehkä kannata.
Tuttavani työskentelee intialaisessa firmassa. Hänen suomalainen työkaverinsa oli huomannut firman sivuilta saaneensa 20 karmapistettä. Jos karmapisteitä kerää riittävästi, niin takaako se ettei synny seuraavassa elämässä pölytäinä tai riesakuoriaisena.
"Ei tööta" oli tuttavani 90-luvun Virossa oppima tärkeä lause. Yövyimme samoihin aikoihin Tallinnan Olympia-hotellissa. Aamiaisella laitoin paahtimeen leivän, mutta en saanut vimpainta toimimaan. "Ei tööta", tarjoilija sanoi tyynesti. Paahdin ei töötannut seuraavanakaan aamuna, toisaalta ei sitä oltu viety korjattavaksikaan.
En aio oikeastaan valmistella joulua, en osta lahjojakaan. Tunnen itseni yhteiskunnan ulkopuoliseksi hylkiöksi. Paras joululahja olisi jos joku täyttäisi minulle Emean lomakkeen, jolla ilmoitetaan Fimealle lääketutkimuksesta. Tein tänään kaksi tuntia töitä asian hyväksi yhdessä henkilön kanssa, joka työkseen auttoi minua. Kävi nopeasti selväksi, ettei hän ymmärtänyt asiasta yhtään enempää kuin minäkään. Kun olimme jo lomakkeen kohdassa E (jokaisen kirjaimen alla on monta, monta numeroa), kaavake hävisi kuin sateen varalta mukaan otettu sateenvarjo, emmekä enää löytäneet sitä (hän ei tietenkään ollut tallentanut lomaketta). Tekisi mieleni heittää homma sikseen, mutta olen jo tehnyt tutkimuksen eteen niin paljon, ettei ehkä kannata.
Tuttavani työskentelee intialaisessa firmassa. Hänen suomalainen työkaverinsa oli huomannut firman sivuilta saaneensa 20 karmapistettä. Jos karmapisteitä kerää riittävästi, niin takaako se ettei synny seuraavassa elämässä pölytäinä tai riesakuoriaisena.
tiistai 10. joulukuuta 2013
Raskaat jouluvalmistelut
Lihaksikas on uusi laiha, kertoo viimeisin Imagen numero. Enää ei kuulu olla ruipelo, nyt ovat muodissa lihakset. Kävin tänään kuntosalilla- tylsää. Ankeus kruunattiin tekopirteällä ja vitsikkäällä radiokanavalla, jossa soitettiin huonoa musiikkia. Tyydyn kenties mielummin vaatimattomampiin hauiksiin ja jätän itseni monitahoisen rääkkäämisen.
Ensimmäinen kuntosali, jossa aikoinaan kävin sijaitsi Kuopion uimahallilla. Mieleeni on painunut laite, jossa leveä hihna kiedottiin takamuksen ympärille. Sitten painettiin nappia, jolloin nauha alkoi täristä ja takapuoli tutista. Laitteen tehosta en tiedä, mutta päätellen siitä, ettei niitä enää missään näe, se ei liene ollut kovinkaan tuloksekas vempele. Enää ei muuten ikävä kyllä mainosteta erilaisia muovisia asuja, joilla saisi painoa pudotettua.
Nykyinen kuntosalini on työpaikkani kellarissa. Tavoitetason nostamiseksi sen seinälle on ripustettu juliste, jossa poseeraavat lihaksikkaat ihmisyksilöt ruskea nahka öljyttyinä. Minulla on tapana laitteesta noustessani siirtää painot stabiloivaa tappia siinä toivossa, että muut luulisivat minua vahvemmaksi kuin olen.
Lopetan tähän. Ei minulla ollut mitään asiaa. Mietin pitäisikö joulun suhteen ryhtyä johonkin. Kaivoin kaapista kaksi joulukoristetta (kts. kuva), jotka ovat lasteni tekemiä. Hopeoitu porokynttiläjalka on niin korkealla, että siihen yltääkseen olisi pakko nousta tuolille, enkä näin rankan treenin päälle millään jaksa.
Olisin halunnut mennä kuuntelemaan "Raskasta joulua" konserttia, jota minulle suositeltiin. Esiintyjät näyttävät mainoksessa vähän pelottavilta ja mahdollisimman vähäisessä määrin tekopirteiltä. Tilaisuus on ikävä kyllä loppuunmyyty, joten se jää kokematta.
Ensimmäinen kuntosali, jossa aikoinaan kävin sijaitsi Kuopion uimahallilla. Mieleeni on painunut laite, jossa leveä hihna kiedottiin takamuksen ympärille. Sitten painettiin nappia, jolloin nauha alkoi täristä ja takapuoli tutista. Laitteen tehosta en tiedä, mutta päätellen siitä, ettei niitä enää missään näe, se ei liene ollut kovinkaan tuloksekas vempele. Enää ei muuten ikävä kyllä mainosteta erilaisia muovisia asuja, joilla saisi painoa pudotettua.
Nykyinen kuntosalini on työpaikkani kellarissa. Tavoitetason nostamiseksi sen seinälle on ripustettu juliste, jossa poseeraavat lihaksikkaat ihmisyksilöt ruskea nahka öljyttyinä. Minulla on tapana laitteesta noustessani siirtää painot stabiloivaa tappia siinä toivossa, että muut luulisivat minua vahvemmaksi kuin olen.
Lopetan tähän. Ei minulla ollut mitään asiaa. Mietin pitäisikö joulun suhteen ryhtyä johonkin. Kaivoin kaapista kaksi joulukoristetta (kts. kuva), jotka ovat lasteni tekemiä. Hopeoitu porokynttiläjalka on niin korkealla, että siihen yltääkseen olisi pakko nousta tuolille, enkä näin rankan treenin päälle millään jaksa.
Olisin halunnut mennä kuuntelemaan "Raskasta joulua" konserttia, jota minulle suositeltiin. Esiintyjät näyttävät mainoksessa vähän pelottavilta ja mahdollisimman vähäisessä määrin tekopirteiltä. Tilaisuus on ikävä kyllä loppuunmyyty, joten se jää kokematta.
maanantai 9. joulukuuta 2013
Numeroita
Ostin liput Hectorin konserttiin "minulla ei ole muuta elämää kuin työ" paniikissa. Hector oli pukeutunut löysään mustaan vähän kimaltavaan paitaan (samantyyppisiä paitoja tarjotaan juhla-asuiksi ylipainoisille naisille) ja farkkuihin. Alkuun hän lauloi pääasiassa muiden tuotantoa kuten Beatlesien kappaleen Strawberry fields forever, jonka kohdalla vähän pelotti kestääkö ääni, onneksi hyvä bändi tuki miestä. Hän esitti myös Cohenin, Brelin ja Lou Reedin tuotantoa. Hector pyyhki välillä kasvojaan mustaan rättiin ja katsoi meitä coolisti tummien lasien takaa.
Tauon jälkeen esitettiin miehen omia hittejä ja lopussa yleisö villiintyi taputtamaan seisaallaan. Ensin nousi yksi, pian toinen, kohta kokonainen rivi, katsomo ja lopulta seisoivat kaikki. Minäkin ponkaisin pystyyn, etten leimautuisi ilonpilaajaksi ja erottuisi ikävästi yksimielisen ihastuneesta joukosta. Läpytin sille, että mies oli edelleen melko hyvässä vedossa, että olen itsekin hengissä, taputin nuoruudelle ja sille, että jaksoin vielä kertaalleen kuunnella kuinka lumi teki enkelin eteiseen. Ei Hector huono ollut, mutta ei tehnyt mieli lähteä miehen mukaan viettämään rock'n roll elämää. Nykyään laitan kaikenlaisten jäähyväiskiertueiden ympärille lainausmerkit.
Eilen minulle selvisi työpaikan intrassa käytetty lyhenne HR (human resources), olin luullut, että kyse oli jostain lyhennetystä hämäläisestä sananparresta. HR-pöytä, miksi pöytä, miksei vaikka nojatuoli. Omalta HR-pöydältäni löytyivät pitkään väärän Heidin tiedot. Lähetin tästä virheestä palautetta noin puolen vuoden ajan. Sain uudelleen ja uudelleen viestin "Virhe korjattu, tarkista asia" johon jouduin toistuvasti vastaamaan "Väärät tiedot ovat siellä edelleen". Puolen vuoden kuluttua sain taas kerran viestin, jossa ilmoitettiin asia korjatuksi ja kas kummaa homma olikin hoidettu. Aloin melkein uskoa siihen, että asiat aina lopulta aina järjestyvät.
En saavu työpaikalleni klo 7.40 jotta voisin juoda aamukahvit palkan virratessa, vaan tarvitsen vähintään vartin avatakseni kaikki työhöni vaadittavat ohjelmat. Ensin laitan koneeseen henkilökohtaisen korttini, jolloin se väittää, ettei antamani numero kelpaa, vaikka tässä vaiheessa en ole edes näpytellyt ainuttakaan numeroa. Seuraavaksi näppäilen henkilökohtaisen ybersalaisen numeroni, joka natsaa erittäin tärkeän henkilökohtaisen korttini kanssa. Kortista käsketään pitää yhtä hyvää huolta kuin pankkikortista. Unohtelen sen milloin minnekin. Seraavaksi haen kahvikupillisen, sillä koneeni on hitaasti syttyvää tyyppiä ja jo hieman iäkäskin (tietokoneiden ikä muistuttaa pienten jyrsijöiden ikää). Avaan sairauskertomusohjelman, näppäilen pitämäni poliklinikan tunnuksen , potilaslistan ja lopulta saan esille potilaan sairauskertomustiedot. Käyn katsomassa labrat ohjelmasta, joka utelee onko minulla tähän potilaan lupa. Avaan rtg-arkiston, joka myös vaatii minua kertomaan onko minulla potilaan antamaa suostumusta tähän toimeen. Vakuutan minulla sellaisen olevan. Tässä vaiheessa en ole nähnyt potilaasta kuin nimen, joten minulla ei ole ollut mahdollisuutta kysyä häneltä mitään. Availen vastaanoton aikana myös lääkeohjelman ja reseptiohjelman, mutta ne ovat pikkujuttuja.
Aukaisen ohjelman, johon näpyttelen kerroksen (miksi?), huoneen numeron ja poliklinikan nimen. Tällä ohjelmalla pyydän asiakkaan huoneeseeni, jos ohjelma sattuu toimimaan. Potilas on ennen luokseni saapumista pelkkä numero. Hän on suloisesti tietosuojattu. Naputan kuvaketta, jonka takaa löytyy monitorointiohjelma, josta ei sen enempää. Laitan ohjelmaan erilaisia tietoja. Lopussa merkitsen ohjelmiin, minkä verran laskutetaan ja mikä onkaan diagnoosi. Vaikka joku kävisi luonani viiden vuoden ajan samalla diagnoosilla, minun on se omilla kätösilläni joka kerta kirjoitettava, olisihan se liian helppoa jos siellä olisi jonkinlainen oletusdiagnoosi.
Kaikilla ohjelmilla on hienoja nimiä, ihan kuten hirmumyrskyillä. Seuraavan kerran kun lääkäri tuijottaa teidän sijastanne tietokoneen näyttöä, niin voitte olla melko varma, että hän ei tee sitä surffatakseen netissä.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Kansallisaarre
Virallinen vuorokauden työrupeamani päättyi juuri. Elän päivystysillat lähtövalmiudessa kuin palomies, vaikka kutsu käy vain pari kertaa vuodessa. Töistä pääsin jo kolmelta, ostin kotimatkalla tulppaanikimpun, jota illalla kuvasin kännykkäkameralla. Otin ainakin parikymmentä kuvaa.
Vietän viipyilevää, hämärää aamua seuranani sanomalehti ja kahvikuppi. Olen saanut kirittyä niin, että luen tuoretta lehteä. Hesarista selvisi, että Jari Litmanen on Suomen kansallisaarre. Suomi on totisesti jakautunut, minulle lähikauppias on suurempi aarre kuin Litmanen. Vielä merkittävämpi aarre kolaa lumet pyörätieltä. Nainen ei voi olla kansallisaarre, sillä listalla on vain yksi nainen (Kirsi Kunnas) ja hänkin vasta sijalla yhdeksän.
Hesarissa julkaistiin kuvia lotista ja heidän ajatuksiaan naisen elämästä. Naiset olivat iäkkäitä, useat yhdeksänkymppisiä. Heidät oli saatu kertomaan hyvin yksityisiä asioita. Vanhatkin naiset ovat rakastaneet, rakastelleet, onnistuneet ja pettyneet. Vanhat ihmiset eivät olekaan ilmeisesti vähäjärkisiä, lapsenomaisia huollettavia. Luotettava ehkäisy on mullistanut naisten elämää enemmän kuin tositelevisio, kännykät tai halpalennot.
"Vanhan naisen silmärei'istä
katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö,
se sama jonka katseen hän kohtasi Jussin näyttämissä valokuvissa ja
omien lastenlastensa silmissä
heidän istuessaan auton takapenkillä Suomeen palattuaan,
kanelikorppua pureskellessaan.
Se katse ei sammu,
sisäiset silmät eivät vanhene,
niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin
yhtä nuorena,
samana,
vaikka kukaan ei sitä tiedä.
Se on vanhuuden salaisuus."
Anteeksi Eeva Kilpi, että kopion ilman lupaa, mutta kun tämä sopi tähän niin hyvin. Kokoelman nimi on Unta vain (WSOY 2007)
Vietän viipyilevää, hämärää aamua seuranani sanomalehti ja kahvikuppi. Olen saanut kirittyä niin, että luen tuoretta lehteä. Hesarista selvisi, että Jari Litmanen on Suomen kansallisaarre. Suomi on totisesti jakautunut, minulle lähikauppias on suurempi aarre kuin Litmanen. Vielä merkittävämpi aarre kolaa lumet pyörätieltä. Nainen ei voi olla kansallisaarre, sillä listalla on vain yksi nainen (Kirsi Kunnas) ja hänkin vasta sijalla yhdeksän.
Hesarissa julkaistiin kuvia lotista ja heidän ajatuksiaan naisen elämästä. Naiset olivat iäkkäitä, useat yhdeksänkymppisiä. Heidät oli saatu kertomaan hyvin yksityisiä asioita. Vanhatkin naiset ovat rakastaneet, rakastelleet, onnistuneet ja pettyneet. Vanhat ihmiset eivät olekaan ilmeisesti vähäjärkisiä, lapsenomaisia huollettavia. Luotettava ehkäisy on mullistanut naisten elämää enemmän kuin tositelevisio, kännykät tai halpalennot.
"Vanhan naisen silmärei'istä
katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö,
se sama jonka katseen hän kohtasi Jussin näyttämissä valokuvissa ja
omien lastenlastensa silmissä
heidän istuessaan auton takapenkillä Suomeen palattuaan,
kanelikorppua pureskellessaan.
Se katse ei sammu,
sisäiset silmät eivät vanhene,
niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin
yhtä nuorena,
samana,
vaikka kukaan ei sitä tiedä.
Se on vanhuuden salaisuus."
Anteeksi Eeva Kilpi, että kopion ilman lupaa, mutta kun tämä sopi tähän niin hyvin. Kokoelman nimi on Unta vain (WSOY 2007)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

