Dheepan

Jacques Audiardin ohjaama Dheepan voitti Cannesin pääpalkinnon. Voitto johtui varmasti osittain elokuvan ajankohtaisuudesta, kertoohan se pakolaisista. Kyse ei ole nyt Afrikasta tulleista vaan Sri Lankasta Eurooppaan pyrkivistä ihmisistä.

Dheepan on tamilitiikereiden jäsen, joka saa tarpeekseen. Hän lähtee kohti Ranskaa valevaimon ja lapsen kanssa väärennetyillä passeilla ja väärällä identiteetillä. Elokuvassa ei tuota huijausta mitenkään moralisoida vaan katsoja ymmärtää sen välttämättömyyden.

"Perhe" joutuu sotatantereelta toiseen sotaan, taloon, jota huumekauppiaat terrorisoivat. Perhe rakentaa jonkinlaisen kodin, vaikka he eivät taida kieltä ja heitä käytetään hyväksi. Saamme seurata Dheepanin ja hänen "vaimonsa" suhteen kehittymistä. Nainenhan on lopulta melkein tyttönen, jonka niskoille on sysätty vieras yhdeksänvuotias tyttö.

Kyse on selviytymistarinasta ja kyllähän he selviytyvät. Elokuvan muuttuu lopussa aivan toiseksi, toimintaelokuvaksi, jossa listitään porukkaa urakalla. Sen jälkeen tulee epäuskottavan onnellinen loppu. Sen onnellisen lopun ainakin minä tarvitsin voidakseni nukkua yöni rauhassa.

Elokuvan ihmisistä välitti ja toivoi heille hyvää. Näyttelijät olivat erinomaisia vaikka ovat käsittääkseni amatöörejä. Vaikka jotkut ovat olleet sitä mieltä, ettei elokuva ansainnut palkintoa, niin kyllä tätä varten kannatti nousta sohvalta.

Miltä humanistiperheissä tuoksuu?

Katsoin dokumentin "Särkyneitä sydämiä New Yorkissa". Rakkaus näkyy kuulemma aivojen magneettikuvauksessa aktiivisuutena samoilla aivoalueilla kuin muutkin addiktiot. Ei ihme, että jätetyt kyttäävät menetetyn rakkautensa porraskäytävässä ja huutelevat postiluukusta "Senkin paska!".  Ajattelevat toista 85 prosenttia ajasta (kuin juoppo ensimmäistä alkoholin lämmintä humausta). Ruikuttavat huomiota ja hetken hellyyttä ja ovat taas alkupisteessä, kuten alkoholistit, jotka lähtevät muka vain yhdelle oluelle.

Minuahan tälläinen ei enää tule koskemaan.  Minä vain syön salmiakkia, makaan sohvalla, pyörittelen ihania varpaitani ja luen kirjoja.

Keittiööni pitäisi laittaa uusi lattia. Kaikki rakentamiseen liittyvä sijoittuu jonnekin automatkan päähän, keskelle neliskanttisten rautakauppojen rykelmiä. Onneksi Kalevasta löytyi lattiakauppa, jonne saatoin pyöräillä. Hyörin kaupassa kärsivällisen myyjän kanssa ja ladoin lattiamateriaaleja varpaitteni eteen. Olin miettinyt linoelumia. Kun myyjä sanoi "Arkkitehdit käyttävät linoleumia", olin varma, että sitä sen on oltava.  En ole vielä soittanut kauppaan ja vaihtanut materiaalia.

Hesarissa joku mainitsi olevansa humanistiperheestä. Se kuulostaa hienolta, syvälliseltä. Tuoksuu kirjoilta, jazz-musiikilta ja punaviiniltä. Olen kateellinen humanistiperheissä syntyneille. Helppoahan teidän on olla syvällisiä.

Pessimistin ihmissuhteet

Jos lapset eivät vastaa puheluuni, olen varma, että he makaavat letkuissa teho-osastolla. Jos ystävä ei vastaa, hän on suuttunut minuun. Jos olisin rakastunut niin päättelisin oitis  "Se on löytänyt toisen!"

Näillä eväillä elämä ei ole helppoa. Tai onhan se vaivatonta, pitää vain säilyttää riittävä etäisyys toisiin ihmisiin.

Komea tumma tuntematon mies pyysi minua facebook-ystäväkseen. Ei ollut suomalainen. Olisin saattanut suostua, mutta hänen nimensä näytti kirjoitettuna gourmet-ravintolan jälkiruoka-annoksen kiemuraiselta suklaakoristeelta. Millä kielellä olisimme kommentoineet toistemme päivityksiä?

Käyty potilaan sairauskertomuksessa, mutta ei muisteta mitään (onneksi)

Jotkut asiat saavat absurdeja muotoja. Kun potilas soittaa osastolle,  eikä ole osaston asiakas sillä hetkellä, merkkaavat hoitajat sähköiseen sairauskertomukseen "käyty potilaan sairauskertomuksessa". Tällä suojellaan ihmisten yksityisyyttä.

Pakollisen sairauskertomuskäynnin jälkeen voitaisiin antaa hoitajalle ja muille asianosaisille tyrmäystippoja, jotteivat nämä muistaisi millä annoksella rouva X:n Diformin retard menee.

Kävin eilen teatterissa katsomassa näytelmän "Taivaslaulu". Kirjan olin jo lukenut.  Näytelmä ja romaani kertovat nuoresta lestadiolaisparista ja samalla uskonyhteisöstä, jossa naisen velvollisuus on synnyttää kaikki lapset, jotka Jumala on hänelle suunnitellut. Taivaassa odottelevat nytkin ne kaikki pienokaiset, jotka minä olen ehkäissyt syntymästä tai sitten ne ovat syntyneet johonkin väärään perheeseen. Joudun tästä synnistä helvettiin, mikä on ihan sama, sillä muitakin syntejä on kertynyt television katselusta alkaen. Näytelmän äidit kantavat äitiytensä väsymättä, tepastelevat virkeinä juuri silitetyissä Marimekon leningeissä ja vievät naapuriin itse leipomiaan pullia.

Vettä tihuuttaa, potilailla on taas monta kerrosta vaatetta ja heidän sukistaan irtoaa mustaa nukkaa lattialle. He tulevat myöhässä, sillä eivät ole löytäneet parkkipaikkaa ja tuovat kengissään syksyn lehtiä.

Tehotonta terveydenhuoltoa

Matti Apunen kirjoittaa tämän aamun Hesarissa kaihileikkauksista ja samalla siitä miten tehoton julkinen terveydenhuolto on. Kolumnissa ihmetellään, miksi kaihileikkausjonoja on. En ole silmälääkäri, mutta ensinnäkin silmälääkärit hoitavat muitakin silmäsairauksia kuin kaihia ja toiseksi juuri yksityinen sektori imee silmälääkärit tutkimaan terveiden likinäköisten silmiä.

Monesta olen samaa mieltä. Lääkärien aika menee muuhun kuin siihen, mihin meidät on koulutettu. Olemme sihteereitä, joilla on käytössään huonosti toimivat tietojärjestelmät. Jo kaikkien tarvittavien ohjelmien avaaminen vie 10-15 minuuttia (siis jos kaikki toimii). Kun ei toimi, soitetaan palvelunumeroon, odotellaan, että joku nuori mies käskee sulkea kaikki ohjelmat ja käynnistänään tietokoneen uudelleen (sen olen oppinut tekemään jo itsenäisesti). Avaan ohjelmat vain kerran päivässä, mutta entäs konsultit, jotka liikkuvat toimipisteestä toiseen.

Sanelu (sen tekniset kiemurat), määräykset, toimenpiteiden ja diagnoosien merkitseminen, reseptien lähetys ja uusiminen (odotusta, odotusta ja kaikenlaista huonosti toimivaa)  ja hoitoluokitusten merkitseminen vie huomattavan osan vastaanottoajasta. Aikaa kuluu myös sähköisiin allekirjoituksiin (systeemi on kankea). Nuorempana ja kokemattomampana ehdin istua kahvilla (tuolloin ei sähköisiä järjestelmiä vielä ollut). En missään nimessä kaipaa entiseen (silloin etsittiin rtg-kuvia painavista suurista kuorista ja ripusteltiin taululle, kun nyt saan kuvan eteeni muutamalla näpäyksellä), haluaisin vain toimivan järjestelmän ja tehdä vain sen mitä lääkärin on tehtävä.

Minusta nykyinen potilastietojärjestelmä pitäisi heittää ikkunasta ja hankkia ihan uusi, vaikka siihen menisi rahaa. Säästöä tulisi ajan myötä. Tätä vanhaa korjaillaan ja me istumme koulutuksissa sen uudistettuja osioita opettelemassa. Koulutukset järjestetään demokraattisesti yhteisesti koko henkilökunnalle, joka tarvitsee eri asioita. Aikaa kuluu myös siihen, että uutta työntekijää koulutetaan, sillä eri sairaaloissa ja terveyskeskuksissa on erilaiset järjestelmät.

Vastaanotolle en yleensä viitsi pyytää hoitajan apua, sillä hänkin puuhaa tietokoneensa kimpussa, eikä tahdo ehtiä siitä mihinkään. Hän varaa myös aikoja, joka olisi mielestäni sihteerin työtä. Ei pidä tulkita tätä niin, että väheksyisin sairaanhoitajien työtä: he ovat erinomaisia ammattilaisia.

Kun meillä on insinööri pääministerinä, niin saataisiinko tämä asia kenties korjatuksi?

Huulipunanäyttely

Sara Hildenin näyttelyn teema kuuluu "Aseina huulipuna ja kyyneleet?". Lause on kuulemma poimittu Aku Ankasta. Aiheena on naiseus. Nimen keksijä on ilmeisesti inspiroitunut Tuula Lehtosen huulipunaveistoksista, jotka näyttävät katkaistuilta huulipunilta ja saattavat tuoda jollekin aseorientoituneelle mieleen ammukset. 

Olen monesti vuodattanut kyyneleitä, mutta en koe niitä aseina. En haluaisi itkeä tilanteessa, jossa olisi puolustauduttava tai hyökättävä. En edes osaa hyökätä, aloitan kokouspuheenvuorotkin usein varmuuden vuoksi: "Tämä on tyhmä juttu, mutta..." tai "En tiedä asiasta juuri mitään, mutta...".

Käytän harvoin huulipunaa. Jotenkin tunnen itseni liian laitetuksi ja teennäiseksi kun maalaan huuleni. Huulipuna ei ole aseeni.

Sara Hildenillä oli ennen huulipunanäyttelyä esillä Erwin Wurmin  kookkaita veistoksia. Yksi niistä seisoi tai oikeastaan istui museon aulassa ja istuu edelleen. Eivät varmaan jaksaneet siirtää sitä varastoon. Kookas veistos kuvaa miestä (ainakin se näyttää mieheltä), joka on tunkenut jalkansa villapaidan hihoihin ja piiloutunut kokonaan paidan sisälle. Lapsena oli hauska tehdä niin. Aikuisena pukeutuminen on vähemmän luovaa. "Huulipunassa ja kyyneleissä" on seinälle jätetty myös koko seinän peittävä villapaita, josta roikkuu hiha (Wurmin sekin). Miten nämä liittyivät näyttelyn teemaan?

Näyttelyssä oli hienoja uusia töitä museon kokoelmista ja muutama klassikko. Monia niistä en ollut nähnyt aiemmin. Huomattavasti asiantuntevammin näyttelystä kertoo https://nokkonen.wordpress.com/. Yllä näkyvän maalauksen tekijä on muistaakseni Elina Merenmies ja nimi  "Mother".