sunnuntai 7. helmikuuta 2016
Raha ratkaisee
Virossa ei enää opiskella eikä osata suomen kieltä samassa määrin kuin ennen, kertoo aamun Hesari. Nykyisin keskustelen monien virolaisten kollegoiden kanssa englanniksi.
Paikallisen yhdistyksen puheenjohtaja sanoi, että he kouluttavat alani lääkäreitä Suomeen vaikka tarkoituksena olisi tietysti saada omaan maahan osaavia kollegoita. Meillekin tulee töihin jo toinen Virosta valmistunut erikoislääkäri.
Kyse on tietysti rahasta. Viron yhdistyksen puheenjohtaja sanoi, ettei hänen palkallaan tule toimeen, ellei viljele itse perunoita, porkkanoita, tomaatteja ja muita elintarvikkeita. Kaikesta huolimatta paikalliset naiskollegat ovat huolellisesti kammattuja ja kauniisti pukeutuneita. Entisen puheenjohtajan (mies) tunnisti matkatelevision kokoisista ja muotoisista silmälaiseista, jotka hän on viime vuosina vaihtanut muodikkaampiin. Lasien vaihdon jälkeen hänen löytämisensä kansaivälisestä kollegajoukosta on muodostunut huomattavasti hankalammaksi.
Kävin eilen kirjastossa, jossa minulta käytiin kahteen otteeseen kärttämässä rahaa. Kerjääminen tapahtui hienotunteisesti ja huomaamatta. Eteeni pysähtyi mies (ja myöhemmin nainen), joka ojensi lappua, jota en ehtinyt lukea. Puistelin päätäni, jolloin tämä henkilö siirtyi eteenpäin. Jäi jotenkin syyllinen olo. Tässä minä luen tyytyväisenä Kodin kuvalehteä, kun toinen joutuu anelemaan vastentahtoisilta ihmisiltä elantonsa.
Töissä olen huomannut, että potilaat kysyvät aiempaa useammin "Paljonko se maksaa?". Tai sitten he sanovat "Minulla on niin pieni eläke, ettei ole varaa" tai "Olen yksinhuoltaja, eikä minulla ole rahaa siihen lääkkeeseen". Poliitikot eivät tajua, että monelle 50 euroa on suuri raha (lääkkeiden alkuomavastuu) puhumattakaan 610 eurosta (vuosiomavastuu). Koska vuosiomavastuu karttuu kalenterivuosittain, eivät potilaat aloita kalliita lääkkeitä loppuvuodesta vaan siirtävät aloitusta tammikuulle.
Vesisade oikein kutsuu ulkoiluun, joten taidan lähteä ulos. Tänään pitäisi tehdä muutama pieni, mutta jostain syystä vaivalloinen kirjallinen juttu. Niiden siirtäminen ei näytä tekevän niistä jotenkin mieleisempiä vaikka toivoin niin käyvän.
lauantai 6. helmikuuta 2016
Vaikeita päätöksiä
Olin toistamiseen TTT:n klubilla niin, että heti esityksen jälkeen alkaa Perjantai-ajankohtaisohjelman kuvaus. Tämä tekee esityksen loppuun kiireen tunnun. Televisio-ohjelman tuottaja seisoo yleisön joukossa ja vahtaa kelloa.
Kaj Chydenius, Ritva Sorvali ja Kaisa Leppänen esittivät TTT:n klubilla ensin mainitun lauluja nimellä "Rakkaus, rakkaus". Laulut oli sävelletty runoihin ja ne olivat pieniä sieviä helmiä. Säveltäjän ihan tunnetuimpia kappaleita ei esitetty. Säveltäjä näytti puutarhatontulta, säesti laulajia ja spiikkasi konsertin verkkaiseen tapaan. Oikein viihdyttävä esitys.
Olen lukenut henkilöistä, joiden sukupuoli ei käy ilmi syntyessä, ihmisistä jotka haluavat vaihtaa sukupuoltaan ja niistä, jotka eivät tunne itseään miehiksi eivätkä naisiksi. Henkilötunnuksesta käy ilmi kansalaisen sukupuoli ja se on näille ihmisille ongelma. Miksi ihmisen sukupuolen on sisällyttävä tunnukseen?
Tällaisia täällä mietin ja mietin samalla menisinkö lenkille vai kaupungille. Vai pysyisinkö peräti kotona. Mitä laittaisin ruoaksi. Mitä pukisin päälle. Kovin vaikeita päätöksiä.
Kaj Chydenius, Ritva Sorvali ja Kaisa Leppänen esittivät TTT:n klubilla ensin mainitun lauluja nimellä "Rakkaus, rakkaus". Laulut oli sävelletty runoihin ja ne olivat pieniä sieviä helmiä. Säveltäjän ihan tunnetuimpia kappaleita ei esitetty. Säveltäjä näytti puutarhatontulta, säesti laulajia ja spiikkasi konsertin verkkaiseen tapaan. Oikein viihdyttävä esitys.
Olen lukenut henkilöistä, joiden sukupuoli ei käy ilmi syntyessä, ihmisistä jotka haluavat vaihtaa sukupuoltaan ja niistä, jotka eivät tunne itseään miehiksi eivätkä naisiksi. Henkilötunnuksesta käy ilmi kansalaisen sukupuoli ja se on näille ihmisille ongelma. Miksi ihmisen sukupuolen on sisällyttävä tunnukseen?
Tällaisia täällä mietin ja mietin samalla menisinkö lenkille vai kaupungille. Vai pysyisinkö peräti kotona. Mitä laittaisin ruoaksi. Mitä pukisin päälle. Kovin vaikeita päätöksiä.
torstai 4. helmikuuta 2016
Parpuset, vastaat ja rääskyset
Aamuisin voi taas kuulla lintujen laulavan. Ei aavistustakaan mitä parpusia ne ovat. Livertävät kuitenkin somasti.
Opiskelijat ovat nousseet koloistaan viettämään tipattoman tammikuun jälkeistä aikaa. Toiveikkaasti kilisevät muovikassit roikkuvat haalarihemmojen käsistä.
Minäkin kävin Alkossa ostamassa punaviinipullon. Edessäni kassajonossa seisoi piintyneen likainen mies, joka osti kolme pulloa Doris-nimistä juomaa. Pullon sisältö muistutti väriltään virtsanäytettä. Oletan juoman omaavan erinomaisen hinta/laatu-suhteen. Oli suorastaan pakko googlata Doris, joka on väkevä viini. Sisällöstä mainitaan vain "aprikoosiarominen ja karamellinen". Alko osaa kertoa muistakin samankaltaisista tuotteista kuten Valdemarista (sama kohtuullinen hintakin 6.99). Epäilen, että alkoholiliikkeellä on ollut tuotetta hankkiessa mielessä asiakasrymä, joka arvostaa korkeaa alkoholipitoisuutta ja halpaa hintaa eikä pistä pahakseen juoman makeutta.
Alkon rooli valistajana ja juomisen rajoittajana ja toisaalta kaupallisena voittoa tavoittelevana yrityksenä on hupaisa. Jos minulle tulee vieraita, niin tuskin ostan Dorista tai Valdemaria. Nuo juomat on valmistettu nimenomaan humaltumista varten. Sama tarkoitus viinilläkin on, vaikka sitä kuinka juodaan ruoan kanssa. Jos ei nyt ihan humaltuminen niin ainakin rentoutuminen.
Päiväunet nostivat kummasti mielialaa. Ihmisen jaksamisella on selvästi joku raja: kolme illallista, yksi kyläreissu, konsertti ja päivystys reilun viikon sisällä, on hieman liikaa. Kohta voi mennä ihan oikeasti nukkumaan.
Opiskelijat ovat nousseet koloistaan viettämään tipattoman tammikuun jälkeistä aikaa. Toiveikkaasti kilisevät muovikassit roikkuvat haalarihemmojen käsistä.
Minäkin kävin Alkossa ostamassa punaviinipullon. Edessäni kassajonossa seisoi piintyneen likainen mies, joka osti kolme pulloa Doris-nimistä juomaa. Pullon sisältö muistutti väriltään virtsanäytettä. Oletan juoman omaavan erinomaisen hinta/laatu-suhteen. Oli suorastaan pakko googlata Doris, joka on väkevä viini. Sisällöstä mainitaan vain "aprikoosiarominen ja karamellinen". Alko osaa kertoa muistakin samankaltaisista tuotteista kuten Valdemarista (sama kohtuullinen hintakin 6.99). Epäilen, että alkoholiliikkeellä on ollut tuotetta hankkiessa mielessä asiakasrymä, joka arvostaa korkeaa alkoholipitoisuutta ja halpaa hintaa eikä pistä pahakseen juoman makeutta.
Alkon rooli valistajana ja juomisen rajoittajana ja toisaalta kaupallisena voittoa tavoittelevana yrityksenä on hupaisa. Jos minulle tulee vieraita, niin tuskin ostan Dorista tai Valdemaria. Nuo juomat on valmistettu nimenomaan humaltumista varten. Sama tarkoitus viinilläkin on, vaikka sitä kuinka juodaan ruoan kanssa. Jos ei nyt ihan humaltuminen niin ainakin rentoutuminen.
Päiväunet nostivat kummasti mielialaa. Ihmisen jaksamisella on selvästi joku raja: kolme illallista, yksi kyläreissu, konsertti ja päivystys reilun viikon sisällä, on hieman liikaa. Kohta voi mennä ihan oikeasti nukkumaan.
keskiviikko 3. helmikuuta 2016
Keikalla
Kuuntelin Tampere-talolla Timo Lassy Bandiä. Timo Lassyn saksofonin soitto oli välillä kuin eteisvärinärytmi kun muut taustalla soittivat siistissä sinusrytmissä.
Sitten taputettiin.
Seuraavaksi sekoittuivat kosketinsoittajan tahdit ja toiset soittivat melko tasaisesti.
Taputettiin.
Rumpali ja perkussionisti yrittivät rummuttaa toisensa sairaalakuntoon.
Väliajan jälkeen lavalle asteli Joyce Elaine Yuille huikean korkeissa koroissaan ja käsitteli meitä kuin esikoululuokkaa: nousimme seisomaan, taputimme ja lauloimme kun nainen käski. Joyce tietenkin rakasti meitä ja Tamperetta.
Hieno keikka, jonka sivuvaikutuksena luultavammin valvon vielä pitkään.
Sitten taputettiin.
Seuraavaksi sekoittuivat kosketinsoittajan tahdit ja toiset soittivat melko tasaisesti.
Taputettiin.
Rumpali ja perkussionisti yrittivät rummuttaa toisensa sairaalakuntoon.
Väliajan jälkeen lavalle asteli Joyce Elaine Yuille huikean korkeissa koroissaan ja käsitteli meitä kuin esikoululuokkaa: nousimme seisomaan, taputimme ja lauloimme kun nainen käski. Joyce tietenkin rakasti meitä ja Tamperetta.
Hieno keikka, jonka sivuvaikutuksena luultavammin valvon vielä pitkään.
tiistai 2. helmikuuta 2016
Aikamme on vähäinen
Käymme tiistaisin S:n kanssa lenkillä. Keskuskustelimme kevyesti ihmissuhteista, kun puhelimeni soi ja siellä kerrottiin, että minun olisi pitänyt olla ihmettelemässä potilaiden akuutteja vaivoja jo kolmelta ja kello oli viisi. Päivystäjiä on monta, joten minua ei osattu heti kaivata. He vaan ajattelivat, että nyhvään vielä kopissani.
Hävetti. Olin onneksi metsässä, joka sijaitsee lähellä työpaikkaani. Ryntäsin pukukopille, vedin hikiselle iholleni vaatetta, pyyhin ripsivärilaikut silmien alta ja riensin pyytelemään anteeksi. Tutkin potilaita.
Olenko lopultakin ryhtynyt rennoksi työntekijäksi, joka ei stressaa työtehtäviään etukäteen?
Olen löytänyt hienon kirjan: John Williamsin romaanin Stoner, joka kertoo yliopistomaailman vaatimattomasta ahertajasta Stonerista niin, ettei kirjaa haluaisi heittää käsistään. Hän havainnoi läheistensä heikkouksia tarkkasilmäisesti, mutta ei ole ilkeä. Mies tulee vaatimattomista oloista maatilalta ja löytää sattumalta rakkauden (kirjat). Avioliitosta se puuttuu. Olen edennyt vasta kirjan puoliväliin, joten saattaahan rakkaus löytyä vielä muualtakin kuin kansien välistä.
Stoner muuten vaihtaa maatalousopintojen tilalle kirjallisuuden kuultuaan englantilaisen kirjallisuuden pakollisella alkeiskurssilla Shakespearen sonetin:
Minussa havaitset sen vuodenajan,
kun harva valju lehti oksistoissa
puu seisoo, ravistama pakkasen,
rauniokuori paljas, laulu poissa.
Minussa katsot siihen hämärään,
kun länteen riutuu päivänlaskun valo
ja musta yö sen verkkaan sammuttaa,
lukiten levon, toinen kuolemamme.
Minussa näet liekin kytevän
tuhkaksi tulleen nuoruutensa päällä,
kun sama syö kuolinvuoteellaan,
mikä on ennen suonut ravinnon.
Lujittuu rakkaus, kun näet sen,
kun tiedät: aikamme on vähäinen.
Hävetti. Olin onneksi metsässä, joka sijaitsee lähellä työpaikkaani. Ryntäsin pukukopille, vedin hikiselle iholleni vaatetta, pyyhin ripsivärilaikut silmien alta ja riensin pyytelemään anteeksi. Tutkin potilaita.
Olenko lopultakin ryhtynyt rennoksi työntekijäksi, joka ei stressaa työtehtäviään etukäteen?
Olen löytänyt hienon kirjan: John Williamsin romaanin Stoner, joka kertoo yliopistomaailman vaatimattomasta ahertajasta Stonerista niin, ettei kirjaa haluaisi heittää käsistään. Hän havainnoi läheistensä heikkouksia tarkkasilmäisesti, mutta ei ole ilkeä. Mies tulee vaatimattomista oloista maatilalta ja löytää sattumalta rakkauden (kirjat). Avioliitosta se puuttuu. Olen edennyt vasta kirjan puoliväliin, joten saattaahan rakkaus löytyä vielä muualtakin kuin kansien välistä.
Stoner muuten vaihtaa maatalousopintojen tilalle kirjallisuuden kuultuaan englantilaisen kirjallisuuden pakollisella alkeiskurssilla Shakespearen sonetin:
Minussa havaitset sen vuodenajan,
kun harva valju lehti oksistoissa
puu seisoo, ravistama pakkasen,
rauniokuori paljas, laulu poissa.
Minussa katsot siihen hämärään,
kun länteen riutuu päivänlaskun valo
ja musta yö sen verkkaan sammuttaa,
lukiten levon, toinen kuolemamme.
Minussa näet liekin kytevän
tuhkaksi tulleen nuoruutensa päällä,
kun sama syö kuolinvuoteellaan,
mikä on ennen suonut ravinnon.
Lujittuu rakkaus, kun näet sen,
kun tiedät: aikamme on vähäinen.
maanantai 1. helmikuuta 2016
Onnistumisia ja epäonnistumisia (kissanhiekka ja kadonneet kengät)
Minusta tuntuu, ettei silloin kannattaisi kirjoittaa, kun päivän tärkein tapahtuma on kissanhiekkatilauksen saapuminen. Kirjoitan silti, sillä kärsin kirjoittamiseen liittyvästä pakkomielteestä.
Postin mies kolisutteli hiekkataakan ylös portaita metallisilla kärryillä. Mies näpytteli pitkään pientä mustaa konetta, jonka näytölle hän käski minun kirjoittaa kuittauksen narun päässä roikkuvalla tikulla. Se ei näyttänyt edes etäisesti nimikirjoitukselta.
Tällaista elämä tulee olemaan: ennen lähdettiin kauppaan ihmisten ilmoille ostoksille, nyt kytätään kotona, milloin se tilattu tuote tuodaan. Mutta minkäs teet, kun tätä kissanhiekkaa ei enää saa Tampereen keskustasta. Kerttu ei millekään sekundahiekoille pissi.
Junaan unohdetut kengät ovat edelleen kateissa. Punaisten Vivian Vau koko 36 kenkien sijaan olisi löytynyt Manolo Blahnikit kokoa 41. Löytötavaratoimiston virkailija oletti kenkien jääneen Tampereelle, joka tuntuu aika epätodennäköiseltä, sillä unohdin ne Rovaniemen junaan, josta hyppäsin reippaasti nimenomaan tamperelaiselle asemalaiturille.
Ei ole mitään hätää, sillä onhan minulla 30 kiloa kissanhiekkaa. Koska netistä on halvinta tilata kaikkea vähintään 30 kiloa, alkaa "vierashuoneestani" muotoutua varasto. Säilytän siellä myös pahvilaatikkoa, jossa odottavat käyttöä puolen vuoden astianpesuaineet, jotka sain astianpesukoneen kylkiäisenä.
Postin mies kolisutteli hiekkataakan ylös portaita metallisilla kärryillä. Mies näpytteli pitkään pientä mustaa konetta, jonka näytölle hän käski minun kirjoittaa kuittauksen narun päässä roikkuvalla tikulla. Se ei näyttänyt edes etäisesti nimikirjoitukselta.
Tällaista elämä tulee olemaan: ennen lähdettiin kauppaan ihmisten ilmoille ostoksille, nyt kytätään kotona, milloin se tilattu tuote tuodaan. Mutta minkäs teet, kun tätä kissanhiekkaa ei enää saa Tampereen keskustasta. Kerttu ei millekään sekundahiekoille pissi.
Junaan unohdetut kengät ovat edelleen kateissa. Punaisten Vivian Vau koko 36 kenkien sijaan olisi löytynyt Manolo Blahnikit kokoa 41. Löytötavaratoimiston virkailija oletti kenkien jääneen Tampereelle, joka tuntuu aika epätodennäköiseltä, sillä unohdin ne Rovaniemen junaan, josta hyppäsin reippaasti nimenomaan tamperelaiselle asemalaiturille.
Ei ole mitään hätää, sillä onhan minulla 30 kiloa kissanhiekkaa. Koska netistä on halvinta tilata kaikkea vähintään 30 kiloa, alkaa "vierashuoneestani" muotoutua varasto. Säilytän siellä myös pahvilaatikkoa, jossa odottavat käyttöä puolen vuoden astianpesuaineet, jotka sain astianpesukoneen kylkiäisenä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)