Hyväntekeväisyyttä

Ystävällinen nainen SPR:stä soitti. Olin odotellut yhteydenottoa, sillä ystävilleni oli jo soitettu. Nainen kuvaili Syyrian kauhut, Nepalin köyhyyden, Kreikan leirit ja olisi kai jatkanut vaikka kuinka pitkään, ellen olisi sanonut "pitäisi vissiin nostaa kuukausilahjoitussummaa". Nostinhan minä, sillä tavalla sopivasti, että voin taas seuraavalla kerralla tuottaa soittajalle hyvän mielen ja varmaan jonkun palkkionkin. Lupasin ryhtyä lipaskerääjäksikin. Millähän ajalla. Lippaan voi kuulemma ottaa töihin, joten varokaa vaan työkaverit, kuljen perässänne lipasta kilisytellen.  Voin kerätä rahaa potilailtakin tyyliin reseptin uusinta= 2 euroa Nepalin maanjäristyksen uhreille.

Minulla on ugandalainen kummilapsi, joka on jatkuva huonon omantunnon lähde. En saa kirjoitetuksi hänelle vaikka minulla on ohjeet miten ja mistä voisin kirjoitella.

Luin eilen Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudennen (viimeisen) osan loppuun. Pinnasin Hitler - esseestä, jonka laajuus taisi olla 400 sivua, lukemista riitti siitä huolimatta, sillä kirjassa on yhteensä 1211 sivua ja se painaa niin paljon, että sitä on vaikea lukea sängyssä pitkällään.

Tiedän Karl Ovesta enemmän kuin itsestäni. Viimeisen osan lopussa kirjailija kirjoittaa Linda vaimon psyykkisestä sairaudesta. Linda sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Maaninen vaihe on depressiota pelottavampi. Suomalaisilla tauti painottuu yleensä enemmän sinne alakulon puolelle. Psykiatriystäväni sanoi, että hän toivoisi, että joku toimittaisi hänet heti sairaalaan, jos hän liukuisi maniaan. Linda ostelee kaikenlaista, juttelee kaikille, hän on täynnä pelottavaa energiaa, eikä pysty keskittymään mihinkään. Psykiatriystäväni kertoi maanisesta naisesta, joka kärsi harhaluulosta, että hän on kaikkien mielestä seksuaalisesti täysin vastustamaton.

Olen joskus haaveillut siirtolapuutarhamökistä. En haaveile enää. Karl Ove ja Linda saavat jatkuvasti huomautuksia rönsyilevästä puutarhastaan ja ylikasvaneesta pensasaidastaan. Näyttäväthän ne mökit sieviltä ja ovat kuin nukkekoteja, mutta jotain ahdistavaa toisten pihojen kyttäämisessä on.

Sataa siinä määrin, etten pääse tänään lenkille. En lamppaa lenkillä jatkuvasti, mutta tänään olin sopinut lenkkeileväni A:n kanssa.  Käyn sen sijaan ostamassa jäätelön.

Haaveiden vesipesu

Töissä on omituisen hiljaista: potilaita on tavalliseen tapaan, mutta työkavereita vähäisesti.

Join aamucostaricat yksinäisyydessä. Tuijottelin kahvihuoneen haaleanvihreitä paloturvallisia verhoja. Jaoin lounashetken ja Aamulehden hoitajan kanssa ja puhuimme hieman koirista. Keskustelen parhaiten asioista, joista en tiedä mitään, sillä silloin minun ei tarvitse tyrkyttää mielipiteitäni.

Istuin kopissani ja kävin pari kertaa vessassa. Työhuonettani vastapäätä on yksi monista vessoistamme. Jos joku käyttää kyseistä eriötä, kuuluu lorina huoneeseeni, vaikka välissä on käytävä ja kaksi suljettua ovea.

Vaihdoin pari kiireistä sanaa kollegan kanssa.

Kun olin nuori, haaveilin lapsista, matkustamisesta, ammatista, rakkaudesta ja onnesta. Kun sain perheen ja ammatin aloin unelmoida, että saisin nukkua. Haaveilen siitä yhä. En keksi mitään suurempaa. Unelmani ovat kutistuneet ja huopuneet kuin villalapaset 60 asteen pesuohjelmassa.

Häpeä

Kuuntelin radiosta Juha Siltasen haastattelua. Miestä haastateltiin ohjelmassa, jossa katsellaan kuvia haastateltavan elämästä (kukaan muu kuin minä ei kuuntele kyseistä ohjelmaa). Siltanen sanoi, että eläimet ovat kielitaitoisempia kuin ihmiset: koiran voi viedä mihin päin maailmaa vaan ja se kommunikoi vaivatta paikallisten koirien kanssa. Sen ei tarvitse opiskella turistiespanjaa.

Juha Siltanen ei halua matkustaa, eikä hänellä ole kuulemma siihen varaakaan. Ymmärrän Siltasta. Itseään ei pääse pakoon vaikka menisi Mauritiukselle tai Sonkajärvelle. Ei Siltanen varmaankaan pakene itseään, tuli vain mieleen. Matkustaminen on vaivalloista. Kammottavinta mitä voin kuvitella on oleskelu "all included"- hotellissa. Olen kerran ollut, mutta toista kertaa en mene. En ole koskaan ollut yhtä pitkästynyt. Juomat maistuivat vetisiltä ja minulla oli vatsatauti.

Olen auttanut työssäni lukuisia ihmisiä pukeutumaan ja riisuutumaan. Puseron saa toisen päältä helpoiten vetämällä pään kaula-aukosta ja sitten onkin helppo kiskoa hihat. Tai no helppo ja helppo. Sukat saa päälle ja pois kätevimmin kun potilas makaa tutkimuspöydällä.

Eräs mies sanoi, että hän voi kyllä riisua farkut, mutta joutuu lähtemään vastaanotolta kalsareissa. Muistelin teinivuosia, kun yritin pesun jälkeen pukea ylleni tiukkoja farkkuja (se oli ennen stretch-aikaa). Onnistui parhaiten selällään maaten. Potilas kävi pitkälleen, vatsasta tuli littana ja napitin farkut ja kiristin vyön. Ei tarvinnut kenenkään lähteä kalsarisillaan kaupungille.

Luen Knausgårdin Taisteluni -sarjan kuudetta osaa (pinnasin hieman Hitler-esseessä). Karl Ove kertoo, miten mielisteli kuuluisia kirjailijoita kunnes muut alkoivat liehitellä häntä itseään. Millainen olisi todella tinkimätön prosaisti? Sellainen kirjailija, joka kirjoittaa kenenkään liehittelemättä yksin laaksossa itsepintaista, kiukkuista ja tinkimätöntä tekstiä, eikä edes lähetä käsikirjoitusta kustantamoon vaan hautaaa maahan ja aloittaa uuden kirjan (mukaeltu Karl Ovelta).

Teemalla haastateltiin Pirkko Saisiota, joka kirjoittaa yöllä ja juo samalla punaviiniä eikä tee kirjoitusvirheitä, mutta kirjoittaa kummallisia lauseita, jotka joutuu myöhemmin selvinpäin korjaamaan.

Tämä kirjailijoista. En voi enää tehdä mitään tekstilleni, seuraavaksi saan sen kirjaksi painettuna. Voi ihanuus ja häpeä. Varsinkin häpeä.

Ranskalainen juntti

Nukahdan perjantaisin sohvalle jonkun televisiosarjan ääreen. Arkena en juuri avaa televisiota. Yritän nousta varovasti sohvalta ja kannan itseni kuin nukkuvan lapsen sänkyyni. Kun asetan itseni peiton alle, herään ja olen taas hyvin virkeä.

Teemalla näytetään HBO:n loistavaa minisarjaa Olive Kitteridge. Pinnallisesti sarja on varsin hidassoutuinen ja asetelma tylsä: tiukkis opettaja ja hänen sympaattinen apteekkarimiehensä, mutta pinnan alla kulkee koko ihmiselämä. Hienot näyttelijät, tarkka ajankuvaus ja kauniisti kuvattu sarja.

Kukaan järkevä ihminen ei lähde kauniina kesäiltana elokuviin, ellei elokuvaa näytetä ulkona. Minä kuitenkin kävin. Ei olisi kannattanut.

Olen ollut Julie Delpyn ihailija. Tämä uusin elokuva (Lolo) on kuitenkin lähinnä rasittavaa kohellusta. Kyse on pariisilaisesta muodin parissa työskentelevästä naisesta (elokuvan ohjaaja Julie Delpy) ja hänen parikymppisestä psykopaattipojastaan, joka haluaa pitää äidin kokonaan itsellään. Hommaa saapuu hämmentämään "junttimies" maalta. Ranskalaiset juntit ovat syötävän suloisia ja tyylikkäitä, muuta en voi sanoa.

Ranskalaiset eivät ole oikeaa junttia nähneetkään. Tulkaa tänne ottamaan oppia. Elokuvan lopussa "junttimies" on vihdoin solminut kaulaansa oikeaoppisen beigen kaulaliinan.

Naiskirjailijoiden design-lamput

Vaihdoin kesäkuussa ohuemman peiton ja raahasin paksun talvipeiton vintille (minulla on niukasti kaappitilaa). Nyt palelen öisin ja vedän täkin päälle päiväpeitteen. Ihana nukkua ikkuna auki ja hengittää viileää raikasta kaupunki-ilmaa.

Siskon mies teki minulle keittiön pöydän. Hän kysyi pöytälevyn halkaisijaa (halusin pyöreän pöydän), jonka heitin ja luulin, että hän vasta suunnittelee kyseistä huonekalua, mutta hän olikin reippaana heti sahannut pöytälevyn. Vietin unettoman yön miettien, että tuliko pöydästä liian pieni. Pöytä ei tarvitse lihomisen tai kasvunvaraa niinkuin vaate. Ehkä se olisi voinut olla vähän isompi, mutta kaunis se on.

Tarkastan taas tänään käsikirjoitusta. Siitä etsitään enää oikeastaan kirjoitusvirheitä.

Katsoin Areenalta dokumenttisarjaa tanskalaisista naiskirjailijoista. Tanskalaisilla kirjailijoilla on ihanat kodit. Hienoja Jacobsenin tuoleja ja design-lamppuja. Hanne-Vibece Holst muokkaa ohjelmassa tekstiään kustannustoimittajansa kanssa ja naisella on oma agentti! Mielenkiintoinen sarja, vaikka kaikki muut kirjailijat olivat minulle tuntemattomia, eikä heidän teoksiaan ole suomennettu. Olisi kiva katsoa samantapaista sarjaa suomalaisista naiskirjailijoista.

Kirjailijat tapaavat ohjelmassa lukijoitaan kirjakaupoissa ja kirjamessuilla. Kun Mark Levengood signeerasi kirjojaan, sanoi eräs nainen kirjailijalle saatuaan tämän nimen kirjan etulehdelle  "Laita se pakettiin".

Mietin, joudunko joskus lukemaan kirjaani julkisesti (tuskin). Mitä siitä sitten lukisin? Hui. En todellakaan tiedä.

Tätä kirjaa voin suositella

Kirjoitusystäväni luki kirjaa, jonka kanteen oli kirjattu Karl Ove Knausgårdin suositus. Voiko kirjailija nousta enää korkeammalle kuin suosittamaan kollegansa romaania?

Stephen King kuuluu varmasti ahkerimpiin suosittelijoihin: kaikki kirjat, jotka ovat saaneet hänen nimensä takakanteen, ovat vähintään vuosikymmenen parhaita romaaneja.

Kuka kirjailija voisi suositella minun romaaniani? Keksin itse sopivan suosittelijan: Janica Hörbst. Kirjoittanut 30 tiiliskiviromaania. Kaikissa onnellinen loppu. Naistenlehdet kirjoittavat Janican miehestä (kauniisti harmaantunut hieman irstas suuren muotitalon johtaja), asunnosta (homeinen linna Ranskassa ja meluisat kaupunkiasunnot Roomassa ja Barcelonassa), koirasta (nivelrikkoinen ranskanbuldoggi) ja tyttäristä (valokuvamalleja).

Tapasin eilen ystäväpariskunnan. Heillä on tapanaan väännellä sanoja kekseliäästi. He ovat harjoitelleet sitä yhdessä yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Olen täysin taidoton sanojen vääntelijä.  E oli kasvanut pituutta, sillä hän käveli uusilla polvilla. S oli lukenut raamatun kannesta kanteen eikä ollut täysin vakuuttunut. Kävimme divarissa ja lounaalla.