Töissä on omituisen hiljaista: potilaita on tavalliseen tapaan, mutta työkavereita vähäisesti.
Join aamucostaricat yksinäisyydessä. Tuijottelin kahvihuoneen haaleanvihreitä paloturvallisia verhoja. Jaoin lounashetken ja Aamulehden hoitajan kanssa ja puhuimme hieman koirista. Keskustelen parhaiten asioista, joista en tiedä mitään, sillä silloin minun ei tarvitse tyrkyttää mielipiteitäni.
Istuin kopissani ja kävin pari kertaa vessassa. Työhuonettani vastapäätä on yksi monista vessoistamme. Jos joku käyttää kyseistä eriötä, kuuluu lorina huoneeseeni, vaikka välissä on käytävä ja kaksi suljettua ovea.
Vaihdoin pari kiireistä sanaa kollegan kanssa.
Kun olin nuori, haaveilin lapsista, matkustamisesta, ammatista, rakkaudesta ja onnesta. Kun sain perheen ja ammatin aloin unelmoida, että saisin nukkua. Haaveilen siitä yhä. En keksi mitään suurempaa. Unelmani ovat kutistuneet ja huopuneet kuin villalapaset 60 asteen pesuohjelmassa.
2 kommenttia:
Hyvä pointti tuo sellaisista asioista keskusteleminen, joista ei tiedä mitään & mielipiteensä panttaaminen. Olen puhelias (osa-aika introvertti) ja opin tuossa juuri mindfulness-kurssilla, että on hyvin vapauttavaa olla ottamatta kantaa. Osa puheliaisuudesta menee sen piikkiin, että haluaa "kannatella" keskustelua ja vetää ne vähemmän puheliaatkin mukaan, jotta he eivät tuntisi oloaan ulkopuoliseksi. Miksipä se tosin olisi minun tehtäväni (ainakaan aina)?
Just toi, haaveiden huopuminen! Jossain kohtaa se kaikki-mulle-heti-nyt-vaihe jää taakse ja huomaa olevansa tilanteessa, jossa ei-mitään on aidosti tavoittelemisen arvoinen asia. Se on vissiin sitä keski-ikää. Ei mielestäni suinkaan yksinomaan hyvä asia. Olisi helpompi nukkua, jos olisi vielä päiväunia.
Lähetä kommentti