Vapaus lempeys ja tasa-arvo

Olen aina halveksunut niitä, jotka eivät osaa lajitella roskia oikeisiin kohteisiin. Heitin eilen ajatuksissani kissanhiekkaa sisältävän muovipussin lehtiroskikseen. Huomasin virheeni vasta kun jäte killui syvän tyhjän roskiksen pohjalla. Tunnollisena kierrättäjänä yritin poistaa jätteen väärästä paikasta, mutta en ylettynyt siihen. Oli pakko roikkua vyötäröstä roskiksen reunalla, jolloin jalat irtosivat maasta. Minulla oli tietysti lyhyt mekko päällä ja näytin typerältä heilutellessani koipiani ilmassa.

Omatuntoni on puhdas, sillä sain siirrettyä roskapussin sinne mihin se kuului.

Facebookissa kiertää haaste, jossa ihmiset kertovat seitsemästä ensimmäisestä työpaikastaan. Asianomaisille muistelu on varmasti antoisaa, mutta jutut ovat kyllästyttäviä ja muistuttavat toisiaan. Odottelen aikaa, jolloin facebookissa ryhdytään muistelemaan seitsemää ensimmäistä seksikokemusta.

Kipaisin eilen kirjakauppaan ja ostin Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kirjan "Anna mennä- opas hauskempaan elämään". Teos on jonkinlainen naisen self help - ja kansantajuisen feminismioppaan risteytys. Opas on hauska ja siitä tulee voimaantunut olo. Kirjassa muistutetaan, että miehiäkin sorretaan (mm. pakollinen armeija).

Meriläinen ja Särmä puhuvat paljon häpeästä ja mainitsevat ryhmän naisia, joita kirjoittajat kutsuvat nimellä käteenkakkaajat. Nämä naisparat ottavat yleisissä vessoissa käteensä vessapaperia, jonka päälle ulostavat ja laskevat tuotoksen varovasti vessanpönttöön, ettei kuuluisi minkäänlaista lumpsahdusta. 

Erästä lapsuuden häpeän aihetta en ole kertonut oikeastaan kenellekään, joten voin kertoa sen täällä julkisesti. Pienenä koululaisena minua alkoi pissattaa tunnilla, enkä uskaltanut pyytää opettajalta lupaa päästä vessaan. Olin suunnattoman ujo. Koulutunti loppuisi ihan pian ja arvelin selviytyväni. Tunsin kauhukseni, kun pissa valui jalkojani pitkin, imeytyi villasukkahousuihin ja lopulta muodosti lammikon pienten jalkojeni ympärille. Istuin jumppatunnin penkillä märissä housuissani. Mikä häpeä!

En kertonut asiasta äidille enkä kenellekään muullekaan. Sen jälkeen olen aina käynyt varmuuden vuoksi vessassa. Taija Tuominen jakaa samanlaisen lapsuudenkokemuksen kirjassaaan "Minusta tulee kirjailija".

Kaikki ihmisen erittämä on häpeällistä.

Teen lähtöä mökille naisporukassa. Pitää kehua noita naisia, kun kirjassakin sitä suositellaan. Kai miehiäkin saa kehua. Sekään ei ole kiellettyä.

Kohta se loppuu

Loma lähenee loppuaan. Lähden viikonlopuksi mökille, jossa on tarkoitus poimia mustikoita, repiä hiuksiin takertuneita hirvikärpäsiä, saunoa, uida, jutella vanhojen ystävien kanssa ja syödä hyvin.

Sisko perheineen tulee syömään. Olen menettänyt kykyni laittaa ruokaa muille, itselleen voi valmistaa mitä vain kummallista, mutta vieraille on tehtävä yleisesti hyväksyttyjä aterioita.

Työn alkamiseen valmistaudun poistamalla kynsilakat, leikkaamalla kynsistä mustikoiden värjäämät kynnenaluset ja valvomalla vähintään yhden yön.

Luin aamun Hesarista Rosa Meriläisen ja Saara Särmän kirjasta "Anna mennä -opas hauskempaan elämään". Kirjassa on feministinen, humoristinen ja naisia kannustava ote: teet itse valinnan minkälaista elämää elät. Hyvänen aika, ei niin voi tehdä.

Edetään kirjoittajien elämän kautta, yksityisestä yleiseen.

Nuoruudessani feminismillä, ilolla ja huumorilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa. Tilasin Akkaväki -lehteä, josta luin miten meitä naisia sorretaan. 

Lapsuudenperheeseessäni on kolme tyttöä. Olen aina ajatellut, että meitä ei olisi näin monta, jos olisi syntynyt poika tytön sijaan. En ole kylläkään koskaan kysynyt asiaa vanhemmiltani. Ehkä se on ollut heille yhdentekevää. Ainakin nykyään on.

Naiset, joilla on poikia sanovat "Haluaisin vielä prinsessan". Tytön, jolle voi pukea vaaleanpunaisia röyhelöitä ja jonka kanssa voi käydä myöhemmin shoppailemassa ja jutella meikeistä. Tyttäreni ei meikkaa, ei shoppaa, ajaa hiuksensa lyhyeksi pukeutuu mustaan lippalakkiin. Hänen kanssaan voin puhua samoista asioista kuin poikani kanssa. Hyvä niin. 

Päiväkirjamerkintöjä

Lähikadultani on kadonnut kauppa, josta ostin lamppuja (sieltä sai vielä hehkulanppuja), pattereita ja kummallisia pakasterasioita, joita ei muualla myydä. Kaupassa oli vaikea liikkua, sillä pieniin tiloihin oli tungettu niin paljon työkaluja, astioita, pesuaineita, taskulamppuja ja kaikkea muuta mitä ihminen saattaa joskus tarvita, että joka käänteessä oli vaarassa pudottaa muovikipon tai ruuvilaatikon. Tiffany-lasia myyvä liike on muuttanut kadulta. Galleria katosi, joten enää ei voi seurata sen suurista ikkunoista kun avajaisvieraat juovat tölkkiviiniä muovimukeista. Kukkakauppaa ei enää ole. Anttilalle kävi niin kuin Anttilalle kävi.

Kun on jatkuvasti jankattu sitä miten huonosti meillä menee tai miten kehnosti kohta käy, ei kukaan uskalla ostaa enää mitään tai ostaa sieltä mistä saa kaikkein halvimmilla eikä kaupungin keskustasta. Kunhan kirpputorit, kahvilat ja pubit alkavat kadota, ollaan vaikeuksissa. Kaupungista tulee autio ja turvaton.

Sain Karistolta kirjeen. Ajattelin, että nyt ne ovat muuttaneet mielensä: "Emme julkaise tällaista paskaa!" Kuoressa oli kutsu kustantamon juhliin.

Eräs kaveri sai kustannussopimuksen. Kyllä me iloitsimme. Hauska seurata hänen mielialojensa heilahteluja, jotka muistuttivat omiani. Onnea, mutta myös epäilyksiä.

Kävin eilen Niagarassa päiväelokuvissa. Päivällä näytetään elokuvia senioreille, mutta muutkin saavat osallistua. Liput maksavat 6 euroa. Sain ajatuksen elokuvista kaupungilla, enkä edes tiennyt mikä elokuva oli tulossa.

Elokuva kertoi kouluttamattomasta intialaisesta matematiikkanerosta ja elokuvan nimi oli "The man who knew infinity". Matematiikka on selvästikin muotia.

Seuraa juonipaljastuksia. Matematiikan luonnonlapsi ja nero laskee ja rustaa matemaattisia kaavoja. Kukaan ei usko häneen. Hän lähettää kaavansa Englantiin, jossa yksi professori hämmästyy miehen lahjoista ja kutsuu hänet yliopistoon. Luonnonnero lähtee ja jättää vaimonsa anopin luo kitumaan. Englannissakaan kukaan ei usko mieheen, kunnes sitten uskookin. Luonnonlahjakkuus yskii verta. Tuberkuloosi. Mies pääsee johonkin kuninkaallisten matemaatikkojen porukkaan. Yliopiston nihkeä miespuolinen opettajajoukko hyväksyy hänet. Katsoja itkee ilosta. Miehen äiti on piilottanut hänen lähettämänsä kirjeet, joten vaimo luulee miehen unohtaneen hänet. Asiat selviävät. Matematiikkanero lähtee kotiin ja kuolee. Katsoja itkee. Missään vaiheessa katsoja ei ylläty. Based on a true story.

Intialaisen matemaatikon tukijaa näyttelee Jeremy Irons. Kukaan muu ei olisi voinut olla siinä osassa. Jeremy Irons kuuluu englantilaisiin yliopistoihin ja kartanoihin. Hän todella osaa näytellä brittimiestä, joka peittelee tunteitaan.

Hyvä pääministeri Sipilä

Huomattavasti minua fiksumpi facebook-kaverini kirjoitti pääministerille tyylikkään kirjeen. Tein omani hänen kirjeensä sisältöä mukaellen. Kerttu halusi myös lähettää terveisensä eduskuntaan.

Hyvä pääministeri Juha Sipilä,

Olen huolestuneena seurannut millaisilla saksilla teette politiikka siellä Arkadianmäellä. Tai taidatte olla remonttia paossa tällä hetkellä, ei sitä putkirempan keskellä hommista mitään tulisikaan.

Tulee sellainen vaikutelma, että on jonkinlainen hätätilanne, jonka  vuoksi leikellään ja leikellään ja sitten kun menee paremmin palataan taas entiseen. Paluuta ei taida olla.

Kehitysavusta leikataan oikein terävillä saksilla. Homma menee tähän tapaan: ihmisiä ei auteta heidän omissa maissaan, eikä heitä haluta tännekään vaivoiksemme vaikka he ovat henkensä kaupalla myrskyssä perämoottoripaateilla sotaa ja vainoa paenneet. Perheiden yhdistämisestä on tehty lähes mahdotonta.  Lapset ovat yhdessä maassa, äidit toisessa, isät kolmannessa ja isovanhemmat neljännessä. On vaikea lukea näiden ihmisten tarinoita sanomalehdistä, sillä se aiheuttaa voimatonta raivoa ja surua.

Kun tulevat sukupolvet arvioivat toimiamme, emme todellakaan voi puolustautua sanomalla "me emme tienneet". Lähetämme kylmästi ihmisiä vankilaan, leireille, sota-alueille ja kuolemaan. Maihin, joihin meitä kielletään matkustamasta. Kohotteleme hartioitamme ja toteamme "me vain noudatamme lakia".

Ystävällisesti

Heidi LT ja Kerttu RD

(RD= ragdoll)

Kissoille taksilaput ja ilmainen turkinhoito! Emännälle ei enää lisää töitä!

Ystävällisesti Kerttu, RD

Alkuja

Näin viime yönä unta, että työpaikalle oli saatu uusi potilastietojärjestelmä. Sillä oli iskevä nimi, jonka päätin vielä aamulla muistaa, mutta joka on kadonnut mielestäni vaikka toistin sitä yöllä moneen otteeseen.

Kävin kurssikaverini A:n siirtolapuutarhamökillä. Kurssikaveri kutsuu mökkialuetta kukkahattutätien valtakunnaksi.

Poimimme puutarhavattuja. Emme puhuneet poimiessamme mitään kovin henkilökohtaista, sillä naapurin rouva asettui viereiseen marjapuskaan, josta huuteli marjasatoa koskevia kommentteja. Toinen naapuri heittäytyi bikineissä aurinkotuoliin makaamaan. Se vastaakin parhaiten käsitystäni mökkeilystä.

Alueella asuvien on tehtävä talkootöitä 10 tuntia vuodessa tai maksettava 300 euroa. A siivoaa vessoja, valittavana olisi myös saunan lämmitystä, perennapenkin kitkemistä, kulkuväylien reunojen siistimistä, nurmikon leikkausta ja kahvilan pitoa. Minäkin valitsisin vessat.

Pakastin pursuaa vadelmia, sillä A antoi minulle nekin marjat, jotka itse poimi. Sain viinimarjoja ja muovikassillisen omenoita. A kiipesi puuhun ja keräsi ne minulle. A oli ostanut minulle jopa pakasterasiat.

Pitäisi kirjoittaa ja olen kirjoittanutkin erilaisia alkuja. Jos kerran Jouko Turkka julkaisi kirjan Aiheita, niin minä voin kirjoittaa kirjan nimeltä Alkuja.

Onnellisuuden tasavalta

Kansallisteatterin Onnellisuuden tasavalta oli viimeinen ponnistukseni Tampereen teatterikesässä ja vaikka kokemus on ollut hieno, en aio vähään aikaan katsoa edes teatteriin päin.

Brittiläisen Martin Crimpin Onnellisuuden tasavalta on hämmentävä näytelmä. Kun kävelemme paikoillemme, näyttämölle on jo katettu joulupöytä ja sen ääressä istuu perhe: isä, äiti, kaksi tytärtä ja isovanhemmat. Tai toinen tytär seisoo. Pian käy ilmi, että hän on raskaana (vahinkoraskaus). Vanhemmat ovat ostaneet nuorelle naiselle neuvolakäyntejä varten auton. Ettei tarvitse ajaa bussilla.  Isoäiti kantaa dementille isoisälle marketista pornolehtiä. Ihan tavallinen perhe ja jouluillallinen. Pian sisään astuu takki auki perheenäidin veli Bob (loistava Hannu-Pekka Björkman), joka kertoo lähtevänsä jonnekin pois puolisonsa Madeleinen kanssa. Hän tulee vain kertomaan mitä mieltä Madeleine on miehen sukulaisista.

Mitään kivaa ei tule esille.

Ensimmäisen osan teksti on todella nautittavaa ja katsoja odottaa, mitä kauheuksia vielä paljastuu.

Väliajan jälkeen alkaa ikäänkuin ihan toinen näytelmä. Pääsemme seuraamaan jonkinlaista ryhmäterapiaistuntoa, joka on hyytävä kuva siitä mihin maailma on menossa. Olemme valmiita jakamaan itsestämme kaiken sillä "Eihän minulla ole mitään salattavaa". Menemme kohti aikaa, jossa riehuvat lapset lääkitään ja vanhemmat ovat ylpeitä siitä, miten hyvin lapset jo osaavat laskea tablettien milligrammamäärät. Lentokentillä ollaan valmiita levittämään jalat, jotta voidaan tutkia, ettei mistään löydy mitään luvatonta (teatterin jälkeinen ruokaseurani ehdotti, että lentokenttätarkastukset ja terveystarkastukset voisi yhdistää).

Näytelmän viimeisessä osassa tyhjällä näyttämöllä seisovat vain Bob ja Madeleine. Tämä osa jäi minusta heikoimmaksi ja käsittämättömimmäksi.

Kaiken kaikkiaan nautittavaa teatteria ja hyviä näyttelijöitä, joista siis erityisesti jäi mieleen Hannu-Pekka Björkman.

Kannattiko käyttää viikko teatterissa istumiseen? Kannatti. Kai. Ja mikä oli parasta? Kun kerran saan ihan vapaasti valita niin sanon, että parasta oli Tavallisuuden aave, mutta TTT:n isolla näyttämöllä on mukavimmat tuolit.